Olen työtön, haen siis töitä
Jahas – taas on avoinna työpaikka, jota voisi hakea.
Työ ei ole unelmatyö eikä oikeastaan edes mieluinenkaan, mutta minä haen sitä.
Sitähän minulta odotetaan, työtön kun olen.
Ja työttömäthän hakevat töitä, sehän meidän velvollisuutemme on.
Joten kuten sadat kohtalotoverini, minä täytän kiltisti nettihakemuksen, kirjaan aikaisemmat työpaikkani, koulutukseni, erityisosaamiseni ja kas – saan peräti omin sanoin lyhyesti (500 merkkiä) kertoa mitä osaan ja miksi tätä työtä haen.
Kuvankin haluavat (mitähän tekemistä sillä on osaamiseni näyttämiseksi?)
Sähköinen järjestelmä ilmoittaa hakemuksen siirtyneen vastaanottajan huomaan, kuittaus kertoo työnantajan ilmoittavan minulle sähköpostitse, jos haluaa minua henkilökohtaisesti kuulla ja kutsua haastatteluun.
Velvollisuus on taas kerran tehty.
Hassua miten opintojen loppuminen on tehnyt minusta velvollisuudentuntoisen työnhakijan. Ihan oikeasti tarkistan tarjolla olevat paikat vähintään kerran viikossa ja väsään kuuliaisesti hakemuksia mikäli listalla omalla osaamisellani haettavia paikkoja vain on.
Eihän niitä paikkoja kyllä täällä Susirajalla montaa edes tarjolla ole, mutta kaikkiin haen (kahden kuukauden aikana olen lähettänyt tasan kaksi hakemusta).
Minulla on tosi ristiriitainen olo. En minä ole ahdistunut työttömyydestäni, en ole ollut kertaakaan irtisanomisen jälkeen.
Päiväni ovat täynnä tekemistä ja ihmissuhteet kukoistavat. Tapaan ystäviäni ja läheisiäni viikottain ja yksinäisyyttä pitää joskus vaatimalla vaatia, se ei siis ole musta pilvi pään päällä, ei todellakaan!
Minä nautin jokaisesta päivästä ja jokaisesta hetkestä. En koe putoavani junasta, tippuvani uratikkailta tai syrjäytyväni millään lohkolla. Eihän elo yhtä ruusuilla tanssia ole tietenkään, välillä on huonoja hetkiä, riitaa ja ahdistustakin, mutta nehän ovat osa normaalia elämää, eivätkä minulla kertaakaan johtuneet siitä, että olen työtön (useimmiten syynä on rakas puolisoni ja vaikka se, että hän hengittää niin kovaäänisesti…). Niitä vitutuspäiviäkin on paljon vähemmän kuin töissäollessa ja entäpä yöunet – nukun kuin murmeli!
Kyselin yhdessä alkuaikojen postauksessani ”Saako työtön olla onnellinen?”
ja riippumatta mitä sinä asiasta ajattelet, niin minä olen ollut ja olen yhä onnellinen (vaikka) työtön.
Mielestäni se onko ihmisellä työpaikka vai ei on täysin epärelevanttia määritettäessä häntä, tai ainakin näin on minun kohdallani.
Mikään toimi, virka, titteli tai asema ei tee minusta parempaa ja onnellisempaa ihmisenä, ehkäpä jopa aivan päinvastoin. Toivottavasti olen oikeasti oppinut näiden parin vuoden aikana sen, että työ on vain työtä, elämä on jossain ihan muualla.
Mitä järkeä on tehdä hulluna töitä, että ”sitten joskus” on aikaa tehdä jotain muuta, rentoutua ja nauttia elämästä. Jokainen meistä voi kuolla vaikka huomenna – sinne katosi ”sitten joskus”. Parempi on antaa palaa just nyt ja tässä.
Mutta niinkuin sanoin, minä haen jokaista työtä, johon olisin pätevä, sopiva ja muutenkin loistava. En ehkä ole juuri se palavasydämisin paikkaa hakeva, mutta mikäli minut valittaisiin, olisin sataprosenttisesti se paras ja tekisin parhaani töissä ollessani.
Mutta enää en murehtisi työpaikan asioita kustannuspaikan oven suljettuani vaan keskittyisin ja keskityn kaikkeen muuhun: niihin tärkeimpiin asioihin eli läheisiin ja omaan hyvinvointiini.