Pachebel: Canon in D-major

Joskus 80-luvulla eräs opettajani soitti meille lumituiskuisena perjantaiaamuna Pachebelin Canon in D-major-teoksen tuntiensa alussa, koska sanojensa mukaan halusi antaa esimerkin jostain ylimaallisen kauniista, että meillä olisi jotain ”where you can escape when you´re down, where you can find hope and joy and releave the pain”

Sydämeni oli pakahtua kuunnellessani esitystä, iloa vai surua, en osannut päättää, mutta joka-ainoa ihokarvani nousi pystyyn ja pala kurkussani tuntui tukahduttavan. Itkinkö vai nauroinko? Ehkä molempia.

Teos on kulkenut sydämessäni ja kunkin aikakauden tarjoamissa toistovälineissä siitä saakka. Se on soinut myös muualla, ystävieni häissä, lasten syntyessä, ristiäisissä ja läheisteni hautajaisissa. Olen kuunnellut sitä leijuessani pilvissä ja olen kuunnellut sitä lyötynä maassa.
Miten voikin yksi ja sama teos edustaa suurinta onnea ja raskainta surua ja kaikkea siltä väliltä ja vielä vähän enemmän?

Kuka ihmeen Pachebel? Canon?
Kuuntelepa:

Tänään kuuntelen kappaletta ja katselen tätä:

”Alice does not live here anymore”