Tuttavapiirissä on perheenlisäyksiä suunnitelmissa, tulossa sekä tullut ja muutama asia on hiertänyt ”tädin” päässä pitempään pulpahtaakseen ulos nyt.

Raskaus tuntuu olevan nykyään projekti siinä missä liikuntakin. Suunnitellaan koska on sopivaa perheenlisäyksen tulla ja auta ja varjele, jos ei testitikku näytä plussaa sinä kuukautena kun kalenteriin se sopivaksi on merkitty. (Tässä en kritisoi oikeasti lapsettomuudesta kärsiviä, joten ei pidä loukkaantua. Toivon sydämestäni heidän hoidoista apua saavan!) Tarkoitan niitä pariskuntia, joille ”lapsettomuus” on kriisi parin kuukauden yrityksen jälkeen.
Mutta fatalistina ajattelen joskus, että jos on tarkoitettu, että lapsi tulee, niin se tulee. Jos ei tule, on maailma täynnä jo syntyneitä lapsia, toivottuja ja ei-toivottuja, joiden biologiset vanhemmat eivät heitä pystyneet pitämään. Eikö syliin sovi kuin omista geeneistä syntynyt lapsi?

Raskaanaolevat naiset tekevät raskaudesta vuosituhannen projektin: kaikki, mitä elämässä on siihen asti ollut, pistetään pakettiin ja unohdetaan. NYT elämän sisältö itsellä (ja tottakai lähipiirillä) on raskaus ja sen miljoona ulottuvuutta. Raskaus, joka oletusluontoisesti on luonnollinen tila eikä oikeastaan perustilanteessa vaikuta arjen kulkuun mitenkään muuten, kuin vatsan kasvuna ja onnen tunteena uudesta elämästä, määrittelee kaiken mitä tapahtuu.
Kautta vuosisatojen naiset ovat kantaneet lapsensa rankoissakin oloissa tekemättä siitä isompaa numeroa. Toki on ihana kun voi palleroida raskauden onnessa ja nauttia siitä ilman tehtaassa tai pelloilla raatamista, mutta silti, raskaus ei ole epänormaali tila ja näin ollen harvemmin vaatii eritystoimenpiteitä arjen tiimellyksessä.

Lapsen syntymä on mieletön kokemus ja se olento maailman rakkain. Mutta mihin katoavat ne mies ja nainen, jotka ihmeen saivat aikaiseksi? On vain Äiti ja Isä ja elämän syvin tarkoitus, lapsi. Äitiys tekee naisesta täydellisen, eikä hän mitään muuta enää tarvitse. Madonnan tyyneydellä hän hymisee (vielä) lapsettomille ystävilleen, kuinka hän ei enää halua muuta kuin taata rakkauden hedelmän ruusuisen polun elämässä. Enää ei tarvitse juosta maailman turuilla, juoda viiniä tai miettiä niin tyhjänpäiväisiä kuin muodin viimeisimpiä tuulia – paitsi tietysti vauva/lapsimuotia. Jälkeläisenhän tulee olla valmis vauvalehden kansikuvaan koska vain!
Mitä tekee isä (entinen ”mies”)? Valitettavan usein haaltuu takavasemmalle tyydyttämään äiti-lapsi-kaksikon pyhää yhteyttä ja mahdollistamaan kuplassa elämisen heille. Ja jossain vaiheessa sortuu hakemaan elämää kuplan ulkopuolelta.
On kehittynyt oikein oma saalistajalajinsa: +30 isä, jolla on 1-3 alle 5 vuotiasta lasta ja joka kokee ihmisarvonsa ja miehisyytensä kadonneeksi kodin vauva/lapsiarjessa, jossa hänelle ei ole sijaa, ainakaan miehenä. Näitä turhautuneita isiä sitten me viiskymppiset suurinpiirtein ihmisennäköisinä säilyneet haahkat potkimme jaloista, kun viihteelle eksymme.

Niin monista vauvoista/lapsista tulee perheen diktaattori ja maailmannapa, jonka mukaan elämä kulkee. Lapsi määrää mitä voidaan tehdä ja mitä ei voida tehdä, hän määrittelee pelisäännöt, joihin vanhemmat (olevinaan ne aikuiset) taipuvat. Koska isi ja äiti haluaa olla lapselle kaveri, ei auktoriteetti?
Milloin kurista on tullut synonyymi lapsen lyömiselle? Ei se, että lapselle opetetaan kuinka käyttäytyä ja huomioida toiset tai joskus jopa joutua kuulemaan se kammottu sana EI, ole sitä väkivaltaa, minkä laki kieltää – päinvastoin.
Kun lapsidiktaattorin kehitystä itsekkääseen mullehetikaikki-elämään kannustetaan,  tehdään suurempaa väkivaltaa pienelle ihmiselle ikinä! Puhumattakaan siitä, millainen on tulevaisuuden yhteiskunta kun tämä rajoja tuntemaan oppimaton lapsijoukko kasvaa aikuiseksi?

Kuka löytäisi kultaisen keskitien? Itse ”taannuin” lasten tasolle ja hölmöilin kilpaa heidän kanssaan, mutta olen silti ollut aina tarkka siitä, että minä ja mies olemme olleet perheen  vanhemmat ja määrittäneet rajat. Olkoonkin, että teinien mielestä Maija Vilkkumaan ”EI” on meidän biisimme ja kutsumanimiäni on mm. natsimutsi, ovat välimme täynnä rakkautta ja toistemme kunnioittamista.
Täydellistä lastenkasvatusmetodia ei liene olemassakaan ja jokainen tekee virheitä, mutta silti uskallan kuuluttaa todellakin aikuisen vanhemmuuden perään.

En jaksaisi enää yhtään lapsihirviötä kohdata.