Heräsin Suden hetkellä muutenkin katkonaisen alkuyön jälkeen ja kaikki maailman murheet kiemurtelivat väsyneeseen mieleeni.

Elämässäni on kaikki periaatteessa hyvin tällä hetkellä.
Ok – olen työttömänä, sen ikäisenä ja sellaisella alueella, missä toiveet työllistymisestä eivät mitenkään häikäise, mutta pärjäämme silti. Edelleen useimpina päivinä kuljen jatkuvan kivun kanssa, mutta kaikkeen tottuu ja kipuunkin turtuu, tämä kipu ei kuitenkaan ole kuolemaksi, kunhan jäytää sille päälle sattuessaan.
Minulla on puoliso, joka todennäköisesti on juuri se oikea minulle, minulla on kaksi ihanaa teiniä, vanhempani ja veljeni kuuluvat elämääni, ystäviäkin löytyy.
Kevät tuoksuu ja elämä kulkee.

Mutta Suden hetki kaivaa syvältä ja tuo pintaan pienimmätkin epäilykset, epävarmuuden ja pelot.

Niinpä kieriskelin peitoissani ja murehdin
-kuinka teinit eivät ikinä löydä paikkaansa maailmassa, eristäytyvät ja päätyvät elämään yksinäistä ja kurjaa elämää. Eivät ole vielä päivääkään töitäkään tehneet. Eivät varmaan ikinä saakaan tehdä.
– kuinka en enää koskaan ikinä koe kivutonta hetkeä ja varmasti tämä nykyinen jäytäminen tarkoittaa syöpää. Ei mitään väliä että magneettikuvassa ei näkynyt minkäänlaista huolta aiheuttavaa, syöpä siellä on. Kuolen kuitenkin. Lapset jää orvoiksi. En ikinä näe lapsenlapsiani.
– kuinka mies ei ala huolehtimaan itsestään ja saa sydänkohtauksen tai vähintään infarktin tai diabeteksen ja joutuu loppuelämäkseen pyörätuoliin. Ja minä joudun sen hoitamaan…siis jos en kuole siihen syöpään (katso edellinen kohta).
– kuinka talo homehtuu/rapistuu/pudottaa räystäänsä ja kylpyhuoneen kaakelit tippuvat seiniltä. Tulee vesivahinko, tai sädesieni. Vähintään routavaurioita.
– kuinka joudumme myymään kotimme (jos ei sitä homehtumisen takia tarvitse ajaa matalaksi katepillarilla), koska en saa töitä ja mies joutuu lopettamaan koodaamisen kun saa ne kohtaukset ja päätyy pyörätuoliin.
– kurjuutta, kärsimystä, itkua ja hammasten kiristystä.

Lopulta sälekaihdinten välistä pilkahti nousevan aurinkon hento kajo ja se haalensi mieleni mustanneet pahalaisia harmaiksi.
Väsyneenä nousin ja laahustin keittiöön, laitoin teen hautumaan ja istahdin ikkunan ääreen. Valo kirkasti ikkunan alle nousseiden krookusten keltaisen ja saatoin jopa naurahtaa möröilleni.

Kyllä tämä tästä.