(kuva www.pressankatit.fi)

Torit, turut ja tapahtumat ovat olleet pullollaan eduskuntavaaliehdokkaiden kojuja ja vaalikrääsääkin on jaettu. Suosituin vetonaula ainakin lasten kanssa liikkuville ovat narun päässä leijuvat ilmapallot, joita itsekin rakastan suunnattomasti. Rattaissa, vaunuissa ja taaperoiden ranteeseen sidottuina näkyy paljon punaisia, valkoisia, vihreitä ja sinisiä palloja.

Eilen markkinoilla kulkiessani pohdin onko pilttien ilmapallon väri viesti lapsen lempiväristä vai vanhempien puoluekannasta?

Kun oma jälkikasvuni eli kiihkeintä ilmapalloikäänsä (josta itse en ole päässyt ikinä yli) muistan esikoisen kiukun, kun julmana vanhempana en suostunut hänelle suomaan vaalimarkkinoilta sinistä palloa enkä heidän tarjoilemiaan makkaroita.  Eihän pieni lapsi tajua mitään pallon viestittämästä puolueesta tai sen kannattaman ajatusmaailman äidilleen tuottamasta ärsytysihottumasta ja pahoinvointiaalloista!

Olen aktiivisesti ollut mukana kansalaishankkeissa, vastustanut jotain asiaa ja kantanut korteni jonkin toisen asian eteen, marssinut mielenosoituksissa ja allekirjoittanut vetoomuksia, vaahdonnut homekouluja vastaan lehdessä ja radiossa – laittanut itseni likoon niiden asioiden puolesta joihin minä yksilönä uskon. En lukenut pienellä präntätystä tekstistä jakamieni flyereiden alakulmassa lukeeko siellä SDP, Kokoomus, Vasemmistoliitto tai Kommunistit. Ei kiinnostanut.

Kunnes Teinihipin syntymävuonna yhden puolueen johtoon nousi mies, jonka lehtiin painetut ajatukset puolueensa tavoitteista ja arvoista saivat minut pelkäämään. Aikaisempi puoluevälinpitämättömyyteni katosi. En vieläkään pysty määrittelemään, mitä puoluetta kannatan, mutta vuosien mittaan on tullut selkeääkin selkeämmäksi mitä IKINÄ en kannata. Hassua, en ole kiinnostunut politiikasta, mutta tämän puolueen touhuista tiedän enemmän kuin minkään muun!

En tiedä josko omalta osaltani lisäsin suvaitsemattomuutta ja ennakkoluuloisuutta, mutta omille lapsilleni kerroin jo heidän ollessaan pieniä, että meidän perheessä ei kanneta sinisiä ilmapalloja, koska iskälle ja äidille niillä ”mainostettavien” ihmisten maailmanmalli ja ajatukset ovat vastenmielisiä, jopa pelottavia. 
Kun he kysyivät, mikä sitten on ”se oikea”, vastasin siihenkin rehellisesti, että en tiedä, liekö Oikeaa Puoluetta olemassakaan, pitää vain yrittää löytää ihminen, jonka ajatukset ovat lähinnä omia ja arvot sellaisia, joiden mukaan itse elää. Sanoin myös, että tärkeintä on, että valinta on itse ajateltu, itse päätetty ja omien arvojen mukainen, ei kavereiden tai puolison valitsema. Ei edes äidin ja isän.

Lapset ovat kasvaneet ja ajatelleet omilla aivoillaan jo pitkään. Teinit ovat pohtineet asioita varmaan jopa enemmän kuin minä itse ja orastavasta puolueuteliaisuudestakin olen nähnyt viitteitä, kaveripiireissä löytyy aktiivisia silläkin saralla, mutta ainakaan vielä ei kotona pidetä palopuheita mihinkään suuntaan.

Paitsi että sinisiä ilmapalloja ei huolita vieläkään. Eikä edes niitä hemmetin hyvälle tuoksuvia makkaroita.