Arkipäiväisiä tilanteita:
Taas on jaettu FB:ssa uutisia, kuinka joku avarasydäminen, mahtava ja upea ihminen on auttanut kanssakulkijaansa – uutinen on saanut ainakin 5000 tykkäystä ja jakoja samanverran.
Oikein iltapäivälehden otsikoihin on päässyt toinen juttu, missä Rohkea individualisti on bussissa avannut suunsa kun kanssamatkustanutta massasta poikkeavaa ihmistä on kiusattu.

Ja netti täyttyy hehkutuksesta kuinka ihmiskunta vielä pelastuu kun näin ihania, rohkeita ja auttavia yksilöitä maailmasta löytyy!

Paskanmarjat sanon minä.

Minusta on pöyristyttävää, että tuollaisilla teoilla noustaan otsikoihin ja lähes kansallissankareiksi. Pulassa olevan auttaminen, toisten huomioimen ja kiusaamiseen puuttuminen ovat minun maailmassani niin itsestäänselvyyksiä, että näin toimitaan ilman sen suurempaa miettimistä ja tekojen jakamista sosiaalisessa mediassa kehujen toivossa.

Aivan – ärsyyntykää ihan vapaasti, mutta tämä kyyninen ämmä ajattelee juuri noin. Tuntuu kuin asioita tehtäisiin siinä toivossa, että sitten päästään hehkuttelemaan omaa hyvyyttään julkisuuden valokiilassa, oli hypetys sitten pienimuotoisempaa tai peräti kansallisen tason mediaan päätyvää.

Mitä kertoo ihmisyydestä ja ihmisten arvomaailmasta se, että (anteeksi raamatullinen termi) lähimmäisenrakkauden osoittaminen nostaa ihmisen sankariksi?