Edellisvuonna oli veljeni ajanut ajokortin opetusluvalla ja itsestäänselvyys oli, että myös minä kortin isäni opastuksella suorittaisin. Mikäs siinä, säästöähän se tiesi vaikka hiukkasen arvelutti kuinka isäni ja minä  urakasta selviytyisimme. Minähän olin jo vanha tekijä autonratissa, monet metsätiet ja hiekkakuopat oli tullut ajettua rallia ”isojen poikien” kanssa iltoja viettäessä, mutta isäni ilmoitti opetuksen lähtevän nollatilanteesta ja totesi: ”otat sitten homman niin että et tiedä yhtään mitään”.

Joopa joo ja varmasti.

Ensimmäinen oppitunti alkoi ikuisuuden kestävällä ajoasennon säätämisellä ja kun viimein istuin opettajan mielestä oikein ja turvavyötkin asettuivat sopivaan kulmaan, alkoi varsinainen koulutus:

”tämä on ratti”
”MITÄH – elä nyt iskä viiti!”
”siellä alhaalla on kolme poljinta: kytkin, jarru ja kaasu”
”ET OO TOSISSASI, mie oon ajanut autoa, mie tiiän nämä!”
”Nyt lähdetään siitä et et osaa mitään, opitaan pois väärät tavat”
”anna se avain tänne!”
”älähän hoppuile. Tuossa on siis virtalukko ja tämä on avain, joka laitettan siihen näin päin”

Tuossa vaiheessa avasin turvavyön ja oven ja poistuin autosta.
Isäni ei ole luovuttavaa sorttia ja itsekin ajokorttia halajin sellaisella palolla että uusi yritys koitti hetken päästä ja liikkeellekin päästiin.
Opetus oli todella perusteellista ja vaikka viikkojen mittaan muutamaan otteeseen lähdin autosta kävelemään kesken oppitunnin niinsitkeys palkittiin ja oppi upposi kovaan päähäni niin hyvin, että kortti tuli ensimmäisellä yrityksellä.

Voin yhä muistaa sen tunteen kun kortin saatuani pääsin ajamaan yksin. Tie tuntui olevan auki taivasta myöten.