Takana neljä täydellistä päivää Wienissä ja istumme lentokentän baarissa skoolaten onnistuneelle reissulle ja monille tuleville samanlaisille ties missä.  Kuplajuoman kaveriksi tilaamme leivät, ettei nälkä yllätä lennolla. Nauran ystävättären kananmuna-lohileipää ja totean hänen satavarmasti saavan siitä salmonellan tai jonkun muun vatsataudin, oma kinkku-juustociabattani huokuu hyveellisyyttä lautasella edessäni. Otamme annoksista kuvat ja laulamme Tekramütischin ”Herkut & Myrkyt” -jollotusta (kamala korvamato): mulle kelpaaa kaiiiikkkiiiii, herrrrkut ja myyyrrkyyyyt.

Halaamme erotessamme omiin terminaaleihimme suunnatessamme  ja minulla on vähän outo olo.

Kesken taxfree-shoppailun minun on pistettävä juoksuksi että ehdin vessaan ja heti kohta taas uudestaan. Alkaa oksettaa ja huipata päästä. Tulee kuuma, hiki tuntuu tihkuvan huokosista puroina, mutta hetken päästä palelee. Heikottaa.
Sitkeästi suuntaan turvatarkastusta kohti mutta (sopivasti) ensiaputilojen kohdalla jalat eivät enää pidä.

Virkailija auttaa minut sisään ja vessaan, pahoinvointi yltyy. Sairaanhoitaja taluttaa minut makaamaan hoitohuoneeseen ja lääkäri tulee paikalle, saan tippaletkun käsivarteen ja nesteen lisäksi pahoinvointilääkkeen. Vessaan syöksyn tippatelineen kanssa ryminällä. Kun pahoinvointilääkkeen vaikutus loppuu, oksennan kaiken mitä vatsassani on viimeisen viiden vuoden aikana ollutkaan, ainakin siltä tuntuu.
Ripuloin ja oksennan, oksennan ja ripuloin.

Tunnen itseni niin sairaaksi etten edes tajua kun ambulassimiehet tulevat ja nostavat paareille ja kantavat autoon. Matka tuntuu kestävän ikuisuuden ja oksennan jokaisen kuopan kohdalla. Lopulta olemme sairaalan ensiavussa, mistä ei ensin löydy ketään englanninkielen taitoista ja saan hoiperrella itsekseni vessaan ja takaisin kenenkään puuttumatta asiaan mitenkään.

Sekaisin saksaa ja englantia solkaten esitietolomake täydentyy ja saan taas uuden nestepullon tippatelineeseen. Joku tulee ja ottaa sydänfilmin. Joku tulee ja kuuntelee keuhkot, sydämen, ottaa verta. Kukaan ei puhu minulle mitään. Hoipertelen vessaan vähän joka välissä. Oksennan, ripuloin, oksennan.

En tiedä kauanko makaan ensiavussa, mutta yht´äkkiä sänkyäni lähdetään kuljettamaan jonnekin. Jonnekin osoittautuu vuodeosastoksi, jossa pääsen pehmeään sänkyyn ja saan oksennukselle haisevat vaatteeni vaihtaa sairaalavaatteisiin.  Oksennan vähän lisää.
Ripuloin.
Lopulta sisuskaluni ovat niin tyhjät, että mitään ei tule ulos mistään. Vaivun väsyneenä horteeseen, jossa näen mielipuolisia unenpätkiä.

Tiistai-aamu koittaa ja makaan hiljaisessa huoneessa, kukaan ei tule sisään ja itse en jaksa lähteä mihinkään. Joskus yhdeksän aikoihin huoneeseen saapuu hoitaja ja lääkäri, joka on todella sydämellinen ja puhuu englantia niin että voimme oikeasti käydä keskustelua. Lääkäri toteaa, että varmaankin minulla ruokamyrkytys on, mutta koska Wienissä on liikenteessä myös ärhäkkää virusvatsatautia, en pääse lentämään kotiin heti vaan hän haluaa pitää minut tarkkailussa iltaan asti. Jos oloni on ok, he kirjoittavat illalla paperit valmiiksi, että pääsen aamusta ulos sairaalasta ja aamupäivän lennolla Helsinkiin. Myötäilen lääkärin ajatuksia, koska oloni on todella heikko.

Saan maata aamupäivän näkemättä ainoatakaan hoitajaa (lääkärin käynnin aikana yksi hoitaja tuo minulle kupillisen teetä), kunnes iltapäivällä huoneeseen pölähtää pyörätuolia työntäen nainen joka viittoo minut tuoliin istumaan, kasaa tavarani syliini ja kuljettaa toiseen kerrokseen. Tiedusteluuni mitä nyt tapahtuu,  saan vastaukseksi pitkän ja polveilevan selvityksen, josta viisastun vain sen verran, että Wienissä puhuttava ”saksa” on aivan eri kieli kuin mitä itse olen oppinut.

Minut siis siirrettiin toiseen kerrokseen ja uuteen huoneeseen. Saan lisää teetä ja uuden tippapullon.
Uusi lääkäri vilahtaa sänkyni kohdalla ja äkseeraa, ettei hän illalla mitään papereita valmiiksi kirjoita, koska kuinka hän voisi illalla tietää olenko aamulla kunnossa. Hoitaja käy pyytämässä EHIC-kortin ja ottamassa allekirjoituksen papereihin, joista en ehdi sisältöä selvittämään. Näen vain, että sairaalan vuorokausimaksu on 800 euroa… toivon, että EHIC kortti säästää minut visan vinguttamiselta.

Olo alkaa olla inhimillinen, yhä heikko, mutta vessassa ei tarvitse juosta ja pahoinvointikin on kadonnut. Alan haluta kotiin ja kovasti. Soitan vakuutusyhtiön palvelunumeroon ja kysyn toimintaohjeita uusien lentolippujen hankintaan, saan SOS-Internationalin numeron ja soitan sinne. Palvelu on iloista ja avuliasta, virkailija pyytää ilmoittamaan heti kun olen saanut matkustusluvan ja he järjestävät liput & kuljetuksen kentälle niin, ettei minun tarvitse maksaa itse mitään.

Käyn hoitajan kanssa saksa-englanti-elekieli keskustelua ja päädyn ymmärtämään, että lääkäri on sittenkin luvannut minut aamulla kotiuttaa, mutta hän kirjoittaa paperit vasta aamulla, joten SOSsillekaan niitä ei aikaisemmin saa.
Soitan SOSsin numeroon ja nyt vastaakin kärttyinen virkailija joka saa minut tuntemaan itseni maailman huonoimmaksi ihmiseksi ja siitä hyvästä en pääse kotiin ennenkuin kuin ensi jouluna tai uutena vuotena. Jos sittenkään.

Soitan uudestaan vakuutusyhtiöön ja tarkistan, että voin ostaa uudet lentoliput omalla rahallani ja saada ne korvatuksi myöhemmin. Virkailija ihmettelee asiaa, mutta myöntää, että tottakai voin, mutta miksi ihmeessä tekisin niin? Kun kerron aikaisemmasta puhelustani päivittelee hän toisen virkailijan asennetta ja esittää pahoittelunsa tämän puolesta.  Vartti tuosta puhelusta saan uuden puhelun SOSsista, tällä kertaa toiselta virkailijalta, joka kehoittaa minua heti aamulla ilmoittamaan heille kun olen suullisen lentoluvan saanut, he yrittävät järjestää liput toivomalleni lennoille. Toivo herää!

Nukun yön varsin hyvin ja aamulla olen tikkana hereillä odottamassa lääkäriä, jonka saapumista oli lupailtu puoli seitsemäksi. Ei saapunut hän puoli seitsemältä, eikä saapunut hän puoli kahdeksalta, mutta onneksi tormakka osastonhoitaja otti ja teki päätöksen: ”saat lähteä, minä hoidan paperiasiat lääkärin kanssa kun hän saapuu”. Soitin taas SOSsiin ja sieltä luvattiin laittaa pyörät pyörimään, saisin tiedon tekstiviestillä mille lennolle liput onnistuttaisiin hankkimaan. Osastonhoitaja tilasi taksin ja hoiti muut paperiasiat kuntoon alta aikayksikön. Kun taksikuski saapui hakemaan minua osastolta, hoitaja vielä toivotti turvallista kotimatkaa ottaen molemmat käteni käsiinsä ja puristaen lujaa.

5 kilometriä ennen kentälle saapumista sain tekstiviestin, että liput haluamalleni lennolle ovat ok. Pieni hoppukin ehti kentällä tulla, kun etsin maanantai-illalla koneesta palautettuja matkatavaroitani, mutta loppu hyvin, kaikki hyvin: pääsin koneeseen ja lento laskeutui hieman aikataulusta myöhässä Helsinkiin 14:50, mutta jatkolennollekin ehdin helposti.

Nyt makaan omalla sängyllä ja kuuntelen vatsan metelöintiä: edellisestä kiinteästä ruoasta ehti kulua 50 tuntia ja kaurapuuro herättää nyt suolistossa ihmetystä 🙂