Männävuotinen pikkukurpitsani kuvitteli olevansa omena, koska halusi niin hartaasti kasvamaan puusta. Eihän siinä mitään, siinähän kasvoi, mutta tulevana kesänä ei pihasta toivottavasti löydy riittävän vahvaa puuta palleroa kannattelemaan.
Tilasin nimittäin ihan ameriikasta asti jättikurpitsan siemeniä, ja tilaamani yksilöt ovat kerätty emohedelmästä, joka on painanut 400 kiloa. Susirajan tälläpuolen tuskin kasvukausi riittää ihan tuon luokan jätteihin, mutta kyllä parisataakiloinen möllykkäkin olisi mahtavaa!

Siemeniä odotellessa tutustun jättikurpitsan kasvatukseen teoriassa, netistä löytyy pilvinpimein sivustoja, joilta oppia ammentaa. Epäilen tosin että en ihan kiihkomielisimpiä hortonomeja tule olemaan, koska puutarhanhoito on enemmänkin mielentila kuin suorituspakko. Pihani on villihkö sekoitus harkittuja plänttejä ja mielivaltaista kasvi-ilakointia. Puhumattakaan maasta kurkottavista käsistä, betonipäistä ja Alien-patsaista 😉
Sen verran kuitenkin jo viime syksynä ennakoin kurpitsaprojektia, että biokompostin sotkin pihalle jo aiemmin rakentamaani kohopenkkiin ja ruohokompostista kannoin päälle kärritolkulla ruohoa.

Kevään mittaan pitää selvittää ainakin, mistä saan hevosenlantaa ja ehkä rakennella jonkinmoinen lava tulevalle pallerolle, sekä muutenkin suunitella puutarhan reittejä etukäteen. Jos jättikurppa itää ja lähtee kasvamaan, tulee se valtaamaan ISON osan pihasta ja pitäähän minun päästä marjapehkoihin ja mansikkamaalle!

Jättikurpitsankasvatus tuntuu olevan ihan oma taiteen alansa ja tullee vaatimaan paljon tiedonhakua, hoivaa ja vaivannäköä, mutta niinhän kaikki kiva aina, eikö?