Paljonkohan painaa sigmasuoli?

No jokatapauksessa minä olen nyt sen verran kevyempi ja ”tyhjenpi” ihminen, eli leikkaus on takana ja toipumisen jälkeen toivottavasti kivuttomat ajat edessä.

Torstai-aamuna hipparoin leikkausosastolle ja pääsinkin aika nopeasti salin puolelle valmisteltavaksi. Salin henkilökunta oli tosi mukavaa he naurattivat minua touhuillessaan niin, etten edes tajunnut missä vaiheessa unilitku suoneeni virtasi. Viimeinen muistikuvani ennen heräämössä silmien avaamista oli hoitajan rehevä naurunrätkätys korvani vieressä.

Heräämössä jouduinkin makoilemaan monta tuntia, mutta kipuja ei ollut lainkaan, kipupumppu annosteli mömmöä elimistööni ja lisää tykitettiin tipan kautta. En ollut köyhä enkä kipeä, tunnoton kylläkin, sillä oikeaa puolta kyljestäni ei tuntunut olevan olemassa lainkaan. Kipupumppua säätämällä kadoksissa olleet kropanosat asettuivat taas paikoilleen.

Lopulta minut kärrättiin kahden hengen huoneeseen, jonka alkuun sainkin aivan itselleni, hoitajia pörräsi ympärillä ja tunsin olevani hyvinkin tärkeä ja arvostettu ihminen, niin hyvää huolta he minusta pitivät. Kunnes sitten iltapäivällä yksi heistä tuli ja kylmästi äkseerasi minut huterille koivilleni vakuuttaen ottavansa kiinni jos kaatuisin…se veritulppariski nääs. Lääketokkuraisella hilpeydelläni ei ollut rajaa kun katselin noin 150 senttistä 30 kg painavaa sairaanhoitajaa ja nauruni seasta suuresti epäilin hänen kykyään minun kaatumistani pystyä estämään jos sille tielle lähtisin. Onneksi neitosen kestävyyttä ja habaa ei tarvittu testata vaan jaksoin horjua vaaditun ajan pystysuunnassa.

Kipulääkitys oli tosi kovan luokan hallusinogeeniä, koska joka kerta kun avasin silmäni horteesta oli huoneessa aikamoiset bakkanaalit menossa, väkeä tulvi ovista ja ikkunoista ja potilashuone vaihtui milloin linnansalista kellariksi. Minä tyttö vain hihittelin.

”Valitettavasti” kovat lääkkeet vaihdettiin miedompiin jo toisen vuorokauden iltana ja paluu todellisuuteen ei ollut niin miellyttävää kuin luulin. Liikkuminen teki kipeää, unta ei saanut, vatsa ei toiminut ja tietty päähänkin koski. Olinkin tosi ystävällinen vierailemaan tulleita rakkaitani kohtaan kun yleensä ensimmäisen kymmenminuuttisen jälkeen pyysin heitä aina poistumaan, koska en jaksanut seurustella heidän kanssaan.

Aloin kyllästyä joka välissä esitettyyn kysymykseen ”joko on vatsa toiminut” ja tokaisin heti hoitajan suunnatessa katseensa minuun EI. Kun vatsa lopulta lauantaina toimi, oli tuloksena ryöpsähdys verta. Ja ”tuloksen” tuloksena paniikkihepuli minulla ja aktiivisia toimenpiteitä hoitohenkilökunnalla.
Verikokeita ja tutkimuksia – onneksi sauma ei ollut kuitenkaan pettänyt ja rauha palasi potilashuoneeseen. Kivasti säikäytti kuitenkin.

Sunnuntaina elo alkoi taas kirkastua ja vienosti toivoin jo kotiutuvani, mutta lääkärikierron kirurgi halusi pitää vatsani tarkkailtavana vielä maanantaihin eli tähän päivään. Aamun verikokeet näyttivät hyviltä ja kotiuttamisohjeiden kanssa pääsin sulkemaan osaston oven takanani iltapäivän ensitunneilla.

Lääkäri muistutti, että vaikka tähystysleikkauksen vuoksi kotiudunkin jo nyt, pitää minun ajatella olevani sairaana vielä pari viikkoa ja siitä eteenpäin toipilas: pariin viikkoon en saa innostua lumitöihin, jumppaamaan, suursiivouksiin tai muihin fyysisesti rasittaviin operaatioihin ja sen jälkeen alkaa tehdä asioita varo-varovasti, kunnolla kehoani kuunnellen ja sen varoitusmerkkeihin uskoen.

Aikamoinen haaste…sääliksi käy perhettä kun tämä potilas äkseeraa sängynpohjalta nuppi punaisena…