Päiväkirjoja yleensä kirjoitetaan enemmän silloin kun joku vaivaa, masentaa tai ahdistaa – kun ihmisen on hyvä ja onnellinen olla, tuppaa se kai vain nauttimaan elämästään eikä jouda paljon ylös tuntojaan kirjaamaan.

Tämän yleisolettaman mukaisesti minulla on siis mennyt reilu kuukausi aivan tillintallinonnellisena! Mutta joo, eipä mene kaikki niinkuin Strömsössä. Tokihan olen joulupöhkönä nauttinut valmisteluista, talvesta, valoista, kynttilöistä ja ihanista tuoksuista mitä kodissa tuoksuu. Nytkin istun keittiönpöydän ääressä kynttilänvalossa ja siemailen (muuten tosi hyvää) Lazy Days-teetä, perhe nukkuu ja ikkunan takana tintit nokkivat pakkasenpörheinä talipalloja väistellen ärhäkkää oravaa, joka osansa haluaa.

Idyllistä, eikö totta?

Mutta kaiken taustalla on ollut taas kerran ystäväni/viholliseni/jatkuva seuralaiseni KIPU. Poltan nykyää päreeni joka kerta kun rakas puolisoni reagoi jokaiseen naaman rutistukseeni kysymyksellä ”koskeeko?”.  Tekisi mieleni huutaa sille päin naamaa, että VITTU KOSKEE IHAN JUST NIINKUIN ON KOSKENUT KOKO AJAN VIIMEISET KAKSI VUOTTA.
Mutta enhän minä huuda, ainakan ihan noilla sanoilla. Äksysti voin tokaista, että ihan normaalisti.

Marraskuinen tähystys näytti sigmasuolen olevan pahasti tulehtunut, turvonnut ja vaikka mitä, joten kun nyt viimeinkin sain lähetteen leikkaukseen heti loppiaisen jälkeen pitäisi minun olla iloinen.
Ja olenkin – toivon todella kovasti, että leikkaus antaisi minulle tulevaisuudessa mahdollisuuden kokea kivuttomia päiviä, oikein hurmahenkisenä hetkenä toivon jopa kivuttomia viikkoja, kuukausia, vuosia…

Sitten on taas ollut hetkiä, että joulupuuhastelujen keskellä mieleeni on jymähtänyt ajatus, että jospa leikkaus ei onnistu – tai että vatsasta löytyy muutakin kuin tuo tulehtunut suolenpätkä –  tai ehkä leikkaus epäonnistuu…että tämä on viimeinen jouluni.

En minä tuollaisia ajatuksia halua jakaa miehen tai teinien kanssa enkä ole halunnut niillä ystäviänikään rasittaa. Joten varsin ristiriitaisia fiiliksiä on viime kuukausi sisällään pitänyt.

Yleensä kirjoitan ihan konkreettista päiväkirjaa, mutta näistä ajatuksista ja muista ”jatkuvan kipuilun” tuomista tuntemuksista ja mietteistä en ole pistänyt mitään ylös. Ajatus että jonakin päivänä (kun olisin itse kuollakupsahtanut) mies tai lapset lukisivat mietteitäni saa kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin.
Olenkin harkinnut, että pistäisin tuleen kymmenet päiväkirjani, mutta vielä en ole raaskinut 😉

Olen koko ikäni ollut aina se yltiöpositiivinen, nauravainen ja kyllä-se-siitä-asenteella eteenpäin porskuttava lähipiirin ”Aurinko” – se joka löytää kultareunan mustimmistakin pilvistä ja jaksaa nostaa läheiset pahanmielen kurusta iloisemmille niityille…on tosi vaikeaa yht´äkkiä löytää itsestään Musta Piste, joka pelkää, ahdistuu ja löytää ne pahimmat vaihtoehdot kun kyseessä on oma itse.