Pääni on poksahtamaisillaan sinne tungetun tiedon määrästä.
Koko viikon olen käynyt läpi tulevia työtehtäviäni ja välillä on suorastaan hirvittänyt se vastuun määrä, jonka kannettavakseni saan. Kuitenkin samalla hetkellä kun aivoissa on välähtänyt paniikkisalama, niin sen on peittänyt into ja ylpeys siitä, että juuri minuun näin luotetaan. Firman omistajan mukaan kun tavoite on, että hän voi keskittyä koneiden huoltamiseen ja minä hoitaisin kaiken muun. Kaiken. Muun.
Oppimista on järjettömän paljon, emme taatusti ehtineet käydä läpi jokaista osa-aluetta ja tiedän tulevina viikkoina repiväni hiusparkojani ja aiheuttavani ärsytystä niin koti- kuin työporukoillekin sinkoillessani pitkin poikin pintoja yrittäessäni omaksua kaikkea eteentulevaa. Silti minulla ei ole pienintäkään epäilystä, ettenkö asioita oppisi. Toivottavasti ylpeys ei käy lankeemuksen edellä 😉
Nimikkeeni on perussiisti, hajuton ja mauton ”toimistosihteeri”. En kuitenkaan vietä päivääni istuen jakkupuku päällä ja naputtele kiiltäviksi lakatuilla kynsilläni tietsikan näppäimistöä…
Päiväni voisi olla esim. seuraavanlainen:
Työt alkavat kahdeksalta, jolloin olenkin jo listani ensimmäisen varaosaliikkeen oven takana. Noudan edellisenä päivänä tilaamani osat (esim. laturin, startin, omituisia nippeleitä ja näppeleitä, joiden merkitystä en edes tiedä…) ja ehkä teen uudenkin tilauksen. Näitä hakupaikkoja on aamusta riippuen yhdestä jopa kahdeksaan-yhdeksään. Kun olen saanut hoidettua kierroksen, suuntaan autonnokan kohti ”kustannuspaikkaa”, jonne on matkaa 30 km. Sinänsä aikaa ei mene sen enenpää kuin matkaan kotoani bussilla 8km päässä sijaitsevaan keskustaan ja olen aina pitänyt autolla ajosta.
Kun saavun korjaamolle vien hakemani osat työnalla olevien koneiden luo ja varastohyllyihin.
Toimistolla avaan koneen ja ”saldotan” hakemani tilaukset järjestelmään. Katson päivän postit ja teen tarvittavat toimenpiteet.
Vastailen puhelimessa milloin minkäkinlaisiin kysymyksiin ja tiedusteluihin – tässä vaiheessa olen aika ummikko, kun vastapuoli puhuu ”traktoria”, mutta eiköhän se tuokin kieli avaudu vähitellen kun päivittäin sitä joutuu kuuntelemaan.
Laskutusta, tilauksia, hyllyttämistä, puheluja. Alustavaa kirjanpitoa, palkkoja ja soittelua sinne sun tänne mitä ihmeellisimpien asioiden tiimoilta.
Saatan joutua kesken iltapäivän ajaltamaan pikakeikan jonnekin, joko viemään tai hakemaan osia/auton/asentajan.
Kahvia ei tarvitse keittää, eikä roskiksia tyhjentää, mutta sosiaalisten tilojen ja asentajien pukuhuoneen imurointi kuuluu toimenkuvaan 🙂
Pääsen myös totetuttamaan sisäistä pyromaaniani ”krematoriossa”, missä palavat jätteet tuhotaan!
Iltapäiväkahvin keittävät asentajat ja kahvilla istumme saman pöydän ääressä, myös lounaalla syömme omat eväämme yhdessä. Henkilökunta on pieni; yhteensä viisi henkeä ja näin viikon kokemuksella porukka on todella yhteenhitsautunut. Minut on otettu hienosti joukkoon mukaan, herjat lentävät rennosti ja kun jo ensi päivinä annoin sanan sanasta ja parhaasta kolme, eivät miehet arastele puheitaan, eikä ilmapiiri pöydän ääressä ole ollut jäykkä tai vaivautunut.
Työpäivä loppuu virallisesti neljältä, mutta joustoja tehdään puoleen ja toiseen, pääasia on että hommat hoituvat.
Olen ollut aivat rättipoikkiväsynyt joka päivä kotiuduttuani, mutta enhän olekaan melkein kolmeen vuoteen, joutunut kellokortin mukaan toimimaankaan, saatikka 8 tuntia joka päivä tiukkaa tykitystä sisäistämäänkään.
Eiköhän väsymys tasaaannu, jahka kunnolla työhön sisään pääsen.
Summasummarum: ihan sikasiisti duuni!
