Alkuviikon sairaalavisiitillä minua jäi mietityttämään se totaalinen yksityisyyden ja jopa ihmisarvon katoaminen kun ihminen joutuu sairaalaan – juuri kun on sekä fyysisesti että varmasti henkisestikin normaalia enemmän heikoilla.

Esimerkki: päivykseen tultuani joudun odottelemaan paarisängyille kun en jaksanut pystyssä istua, mutta ns. valvomo oli täynnä ja sänkyni työnnettiin käytävän reunustalle 3-5 muun sänkypotilasyksilön seuraan. Ihmisiä kulkee ees taas, niin henkilökuntaa, muita potilaita kuin heidän omaisiaankin.
Lääkärit ja hoitajat tulevat kyselemään, ottamaan kokeita ja käymään papereita läpi siinä käytävällä – kovaan ääneen vielä useimmiten, koska useat potilaat ovat huonokuuloisia vanhuksia. KAIKKI kuulevat mistä puhutaan. Minäkin jouduin pakosta kuulemaan yhden potilaan promillet (4.7%), toisen vatsantoiminnat ja kolmannen alleenlaskemiset. 
Vaikka miten ymmärrän, että tiloja on vähän ja laajennetuissa palvelualueissa on paljon potilaita, niin kaikki tuo on ihmisarvoa alentavaa!

Esimerkki 2: Osastolla huoneessa makaa 4 naista ja sinne on viritelty puoliverho sänkyjen väliin nimellistä yksityisyyttä antamaan, todellisuudessa ihan tyhjän kanssa.
Lääkärikierrolla Osastonlääkärin mukana on lauma kandeja sekä sairaanhoitaja. Päätteeltä luetaan suureen ääneen potilaan tilanne ja potilas itse makaa sängyssään silmät ympyräisinä ja yrittää ymmärtää jotakin. Kun sitten lääkäri viimein kääntyy potilaan puoleen, lääketieteellisen jibberisjabberin sijaan hän töksäyttää suoraan: ”Teillä on syöpä ja se on niin levinnyt, että emme tee enää mitään. Terminaalihoitosuunnitelman teemme huomenna osastonkokouksessa”. Kiitos ja näkemiin. Vähän karrikointia ehkä lauseessa, kyllä siinä muutama täytesana tuli, mutta huh-huh.Me kolme muuta potilasta makaamme omissa vuoteissamme järkytyksestä jäykkinä.

Me muut emme kuolemantuomiota saaneet, mutta kaikki olimme kierron jälkeen täysin tietoisia toistemme vaivoista ja ongelmista. En itse ole mitenkään arka ja jaan kyllä tuttavapiirissä liiankin avoimesti asioitani, joten en nyt mitään traumaa saanut omien vaivojeni kailottamisesta siinä huoneesa, mutta voin kyllä kuvitella kuinka vaikeaa se on aremmalle ihmiselle. 

Syöpädiagnoosin, vieläpä parantumattoman, heittäminen ihmisen silmille avoimessa tilanteessa on kuitenkin  JULMAA ja epäinhimillistä. Pelkääkö lääkäri, että jos hän tuon ilmoituksen olisi tehnyt kahden kesken potilaan kanssa, olisi hän joutunut keskustelemaan, kuuntelemaan ja näkemään kuulijan tuskan, pelon ja ahdistuksen? Eikö tuleville lääkäreille opeteta ihmisen kohtaamista? Nyt ei kukaan kysynyt häneltä haluaisiko hän kysyä jotain, puhua asiasta, onko hänellä ketään sairaalan ulkopuolella kenelle soittaa, voisiko joku tulla paikalle, tukea?
Kun kierto lähti huoneesta, otti nainen puhelimensa ja yritti soittaa jonnekin, mutta tärisevistä käsistä se putosi lattialle ja hajosi. Menin nostamaan palaset lattialta ja kokosin sen, mutta puhelin ei suostunut enää toimimaan. Kysyin rouvalta, voinko auttaa jotenkin ja hän pyysikin josko saisin hoitajan soittamaan hänen miehellensä. Mies tulikin pian paikalle.

Onneksi tällä ihmisellä oli joku, joka saattoi tulla tueksi tuohon hetkeen. 
Kaikilla sitä ei  ole.