TyöhönKoutsaus

fullsizerender_5.jpg

Viimeviikkoinen tapaaminen työvoimaneuvojan toi mielenkiintoisen mahdollisuuden eteeni.
Virkailija kysyi, josko olisin kiinnostunut kokeilemaan  ”TyöhönKoutsausta”? Tästä valmennuksesta ei minulle tulisi mitään kuluja, kun minut te-toimiston kautta sinne ohjattaisiin. Koutsauksen järjestää ulkopuolinen konsultointifirma, joka on erilaisia räätälöityjä koulutuksia järjestänyt parikymmentä vuotta.
En ole ikinä käynyt minkäänlaisessa ammatinvalinnanohjauksessa, kouluaikojen sessiot tähtäsivät vain siihen, että jokainen opiskelija jonkinlaiseen jatkokoulutuspaikkaan haki, kiinnostuksenkohteista viis. Jos todistuksen keskiarvo oli yli seiskan, ohjattiin lukioon ja jos alle seiskan niin ammattikouluun. Lukiossa oletus oli, että kaikki jatkavat yliopistossa. Se ammatinvalinnanohjauksesta 80-luvulla.

Niinpä minäkin olen tehnyt kaikkea mahdollista yhtään miettimättä onko se juuri sitä, mitä haluan. Niinpä ammattinimikkeeni vaatisivat A4-kokoisen käyntikortin.
Ehkäpä tämä koutsaus avaa silmäni lopullisesti?

Ensi viikolla menen tapaamiseen henkilökohtaisen ”valmentajani” kanssa ja silloin selviää, mitä homma oikeasti sisällään pitää, mutta saamani esitteen mukaan koutsaus kuulostaa mielenkiintoiselta ja täysin aiheelliselta kaltaiselleni ”mitäminustatuleeisona”-huuhaalle, joka ei vielä +viiskymppisenäkään oikein tiedä mihin panostaa täysillä.

Työhönkoutsauksen päätavoite on etsiä yhdessä valmentajan kanssa juuri minulle sopivia työllistymismahdollisuuksia.
Valmennuksen sisältö muotoutuu sen mukaan mitä yhdessä koutsini kanssa katsomme tarpeelliseksi, esimerkiksi seuraavia aihealueita on tarjolla:

  • tilannekartoitus + urasuunnittelu – mikä on tilanne tässä ja nyt, mistä olen kiinnostunut ja mitkä ovat tavoitteeni
  • esittäytymis- ja työnetsintäkäynnit työpaikoille
  • työpaikkahaastattelut
  • CV-klinikka

Valmennuksen kesto muotoutuu minun tarpeideni ja laaditun suunnitelman mukaiseksi. Totetutus koostuu tapaamisista ja henkilökohtaisesta ohjauksesta joko kasvokkain, verkossa tai puhelimitse. Myös tutustumiskäyntejä työpaikoille järjestetään.

Varsinkin tuo mahdollisuus käydä henk.kohtaisesti visiiteillä eri työpaikoilla kuulostaa hyvälle – vaikka miten yritän olla myöntämättä iän vaikutusta työllistymiseen, niin viiskymmpinen ei kyllä paperi/nettihaussa pitkälle pötki.
Tiedän kyllä senkin, että persoonani joko avaa ovia tai sitten sulkee ja tuplalukitsee ne edessäni. Tähän asti olen saanut enimmäkseen kokea sitä ovien avautumista, mutta muutaman kerran haastattelijan katse on kertonut kaiken jo kättelyssä.
En silti aio maalata nudemeikkiä naamalle, kietaista tukkaa nutturalle ja pukeutua harmaaseen jakkupukuun, mutta hienosäätöneuvoja voi aina kuunnella 😉

Odotan koutsausta innolla ja toivon sen oikeasti auttavan minua tajuamaan, mitä minä haluan tehdä isona. Tai jos en kutsumustani löytäisikään, niin olisin tyytyväinen, jos jostain kolosta paljastuisi ns. piilotyöpaikka jonka tekijäksi onnistuisin itseni vakuuttamaan valmentajan opeilla 😉

Suhteet Oma elämä Raha Työ

Elämää suurempia ongelmia

Voi miten helppoa olikaan kun jälkikasvu (?) oli pienenpää. Viitatessani heihin puheessa, he olivat mielentilasta ja ajasta riippuen esim. :

  • vaippasankareita
  • touhupeppuja
  • lapsia
  • tenavia
  • natiaisia
  • tuholaisia
  • pentuja
  • pentusia
  • rähmäkäpäliä
  • riiviöitä
  • esiteinejä
  • teinejä

Nimitys solahti suusta isommin miettimättä ja juttu saattoi jatkua tauotta.

Mutta entäs sitten nyt?
Toinen on 20v ja toinen 18v. 

Millä ihmeen nimityksellä sitoa nämä kaksi yhteen?
Vaikka puhuisin heidän isänsä kanssa jostain yhteisestä asiasta, suussani tuntuu outo muljahdus, kun käytän sanaa ”lapset”
”Lähteeköhän lapset mökille mukaan?” ****öööööööh****
”Pitäiskö soittaa lapsille xxxx?” ***urgh***

Kuulostaa typerälle ja tuntuu suussa vielä typerämmälle. Ihan kuin ne olisivat vielä holhouksen alaisia tai pieniä palleroisia ilman omaa aivotoimintaa.

Jos taas jokavälissä hoen heidän nimiään, kuulostan omiin korviini epävarmalta omien lasteni nimistä tai vähintään muistihäiriöiselle, joka yrittää takoa päähänsä että ”sun lastesi nimet on X ja X – sun lastesi nimet on X ja X….”

Ensimmäisessä lauseessa käyttämäni ”jälkikasvu” on teennäinen, pikkunäppärä ällötys.

Jep, isot on minulla ongelmat. Järki sanoo, että täysin käypä ja tosi oikea sanahan tuo lapset on – minun lapsianihan ne on aina ja ikuisesti, mutta nää on näitä minun pääni outouksia.

Jos teillä on ehdotuksia tai ideoita tai peräti omapohjaisia kokemuksia, niin kiitos, mieluusti kuulen versionne.

PS: Omien vanhempieni luona minun ja veljeni 3-8 vuotiaina jakaman huoneen nimitys on edelleen LASTENhuone, vaikka se on ehtinyt palvella ensin minun huoneenani ja työhuone/vierashuoneena vuosikymmeniä. Vanhempani puhuvat minusta ja veljestäni samassa lauseessa lapsina, mutta he ovat jo päälle seitenkymppisinä ja sen voi kuitata ikääntymisen tuomana höperyytenä 😉

 

Puheenaiheet Vanhemmuus Ajattelin tänään Höpsöä