Helmikuussa olen taas saanut luettua. Kirjastoon asti en ole lähtenyt, vaan selannut e-kirjojen valikoimaa ja löytänytkin sieltä taas vaihteeksi kiinnostavia opuksia.
Tämä ei ole mikään mainospostaus kun kerron että maksan kuukausimaksua Luekirja-palveluun, joka kiitettävästi yhden kustantamon tuotantoa tarjoileekin. Pidän tästä systeemistä, missä tarjolla on koko ajan laaja kattaus opuksia – olen himolukija ja parissa muussa käyttämässäni e-kirja palvelussa kirjat pitää ostaa kappaleittain. Luekirjassa helpommin tartun itselleni vähän vieraanpiinkin opuksiin ja löydän helpommin uusia tuttavuuksia kun jokaisesta kirjasta ei tarvitse maksaa erikseen 🙂
Aloitin helmikuun kevyesti, Tuula Kallioniemen kirja ”Risteys” on todella lyhyt, vain vaivaiset 90 sivua ja olinkin vähän hölmistynyt sen luettuani. Tähänkö ollaan menossa? Nuorille kirjoitetaan novellin mittaisia kirjoja, kun ei pisempiin jakseta keskittyä??
90 sivuun olikin sitten sullottu vaikka mitä, adoptio, sotkuiset perhesuhteet, vaikea nuoruus, vähän enkelipölyä, uusia mahdollisuuksia, anteeksiantoa ja mitähän vielä?
Sadie Jonesin ”Kotiinpaluu” veti mukanaan sodanjälkeiseen Britanniaan ja päähenkilö Lewisin elämään. Kirjan kuvaus pienen pojan elämän muuttumisesta isän palattua sodasta, äidin onnettomuudesta ja sen vaikutuksesta pojan kasvuvuosiin sai sydämen vuotamaan verta. Ahdisti ja teki mieli lakata lukemasta, mutta silti oli pakko jatkaa. Koin lukemisen aikana surua, inhoa, epäuskoa ja vähän vihaakin, mutta kerronta piti hyppysissään loppuun saakka.
Minä rakastan Jennifer Worthin Hakekaa kätilö-trilogiaa ja olinkin innoissani hänen sisarensa Christine Leen teoksesta ”Kätilön sisar”.
Kun luin kirjaa aloin ärsyyntyä Christinen persoonast ja tavasta korostaa itseään ja omaa erinomaisuuttaan. Kaikki oli niin ihanaa ja upeaa ja kaunista, että hetken kuluttua alkoi tuntua kuin lukisin satua. Ja sisko Jenniferin elämä taas oli yhtä kurjuutta ja surkeutta.
No, kaikilla tarinoilla on kaksi puolta, mutta minä pistän Kätilön sisaren kierrätykseen ja huijaan itseäni vielä useita kertoja Worthin esittämän näkemyksen kanssa.
Renee Knightin ”Kenenkään ei pitänyt tietää” oli piristävä jännityskirja. Kaksi perhettä, yksi salaisuus. Valheita toisille ja valheita itselle. Kosto kulkee mukana, mutta kun se onnistuu niin totuus onkin aivan toinen, kuin se, minkä vuoksi kostettiin.
Kukaan päähenkilöistä ei ole miellyttävä, joten kirjaa lukee vähän ulkopuolisena tarkkailijana, koska kenenkään puolta ei halua ottaa.
Virkistävä kirja!
Carl Johan Vallgren jatkaa antisankarinsa Daniel Katzin tarinaa kirjassaan ”Siat”. Kirja ei ole niin rujo kuin Katzin tarinan ensimmäinen osa ”Varjopoika” vaikka tarinassa sivutaankin taas rankkoja pohjamutia. Kirjan rakenne on kuitenkin hajanainen, välillä tuli olo kuin välistä olisi puuttunut lukuja, tarina hyppäsi niin oudosti. Tai ehkä en itse vain jaksanut keskittyä. EI mitään hyvänmielen kirjallisuutta.
Milena Busquetsin ”Tämäkin menee ohi” on omituinen kirja. Se ei nimittäin ole yhtään paperinen, vaan huomasin joka kerta jatkaessani lukemista kulkevani Blancan vanavedessä…
Kirja on tavallaan hömppää, vaikka se käsitteleekin äidin menetystä. Päähenkilö Blanca puhuu läpi kirjan menehtyneelle äidilleen ja käy läpi surutyötä omalla tavallaan. Rakastamalla ja elämällä.
Espanja puskee läpi joka sivulta. Elämä puskee läpi joka sivulta. Ja Äidin ikävä.
