”Äiti, saanko mie sit täältä kotoa liinavaatteita ja pyyhkeitä kun muutan?”

19-vee istuu sohvalle liki ja painaa pään olkapäälleni, miettii mitä kaikkea hänellä on ja mitä kaikkea hän vielä tarvitsee ja miten kalliita ne halujen kohteet ovat. Pohtii miten ihana olisi, jos olisi vohvelirauta, uumoilee, josko voisi vaikka synttärilahjaksi sellaisen saada.

Tytär on muuttamassa omilleen parin kuukauden kuluttua – tähän asti asia on ollut vain joku haalea ajatus mielen takamailla, mutta eilen se muutto sitten iski: miun lapsein lähtee pois kotoa!
Ei vielä muille maille vierahille, vain vajaan viiden kilometrin päähän, mutta enää hän ei ole aamuisin tukka pörrössä tulossa halaamaan huomenta eikä illalla suukottamassa hyvää yötä.
Kulmahuoneesta ei enää kuulu jokapäiväisiä lauluharjoituksia, kitaransoittoa tai pianon pimputusta, kälätys ja naurunkikatukset loppuvat kaikuakseen vain haamuääninä mielessäni päivien kuluessa.

”Äiti, voinko mie yhä tulla sit joskus perjantaisin kattomaan teidän kanssa leffoja ja syömään kebabia?”

Avosylin toivotamme sinut seuraamme aina kun haluat – 15 vuotta jatkunut perinne perjantain leffa- ja herkkuilloista voisikin tuntua kovin vajaalle ilman sinun tuhahteluasi sohvan nurkasta ja kommentointiasi velipojan kanssa milloin mistäkin epäoleellisuudesta.

”Äiti, jos mie oikein kauniisti pyydän, teetkö sie mulle yhä  joulukalenterin vaikka en asukaan kotona?”

Teenhän minä, niin kauan kuin sinä (ja veljesi) haluaa ja sen jälkeen kun/jos saat omia lapsia, teen heillekin. Teidän kalenterienne kokoaminen on minulle osa joulun taikaa, ollut lapsuudestanne asti: ensimmäisinä vuosina pusseista löytyi tarroja ja pieniä koristeita, ja alakouluaikoihin pusseihin pujoteltiin karkkeja ja pokemoneja. Yläastevuosina kalenterista löytyi suklaata, pipareita ja vaikkapa huulirasvaa ja hiuslenkkejä. Viime vuosina sieltä on saattanut putkahtaa suklaan lisäksi  leffaliput tai raaputusarpa.
Joka aamu olette ensimmäisenä herättyänne suunnanneet eteisen peilin reunoilla roikkuville kalentereille ja tarkistaneet aamun yllätyksen ja hihkaisseet päivityksen kuinka monta aamua Jouluun!

”Äiti, voinhan mie tulla viettämään Joulua kotiin vaikka en enää asukaan täällä?”

Hah, et pelkästään voi, vaan peräti sinun pitää! Ja kun jossain vaiheessa löydät sen Elämäsi Ihmisen, niin sitten tapellaan hänen vanhempiensa kanssa kenen luona Joulun (ja muut juhlapyhät) vietätte! Että revipä siitä!

”Äiti, onko mulle täällä vielä paikka ja sänky, jos joskus tulee yksinäinen olo ja haluaisin tulla kotiin…?”

…ja minulle tuli itku. Vedin tyttären syliini ja niiskutin:

Sinulle on AINA täällä paikka ja sänky ja olet tervetullut kotiin minä päivänä ja mihin aikaan tahansa, milloin ikinä haluat!

PS: tästä voikin tulla yllättävän vaikeaa (minulle).