Juniori asteli armeijan harmaisiin 4.7.16.

Mies on viettänyt sen jälkeiset päivät lähinnä kesämökillä. Iltaisin saan viestin ”hyvää yötä”.

Onko tämä nyt sitä Tyhjän Pesän Syndroomaa? Kehittääkö mies, jonka mielestä ei ikinä tarvinnut isommin osallistua jälkeläisten touhuihin kunhan ”oli paikalla”,  nyt suuren kriisin tästä ajasta?

Ehkä se istuu siellä laiturilla ja pohtii, että nyt on isoin osa elämästä mennyt ja on tyytymätön. Tyytymätön parisuhteeseen, itseensä, elämäänsä.
Harmi kun se ei puhu kovin helpolla asioistaan.

Ehkä se odotti, että kun talo on nyt tyhjänä, elomme palautuu kuin taikaiskusta aikaan ennen lapsia. Että elämä on yhtä hedonistista juhlaa, viiniä ja ravintolaillallisia joka päivä. Seksiä tauotta pitkin poikin huonekaluja, kiimaa ja kiihkeitä hetkiä.
Ja kun niin ei tapahtunutkaan, niin masentui.

Keskustelunavaukset, oli aiheena mikä hyvänsä, eivät ota tulta. Muutaman murahduksen jälkeen mies avaa telkkarin ja alkaa tuijottamaan taas yhtä uutta tv-sarjaa Netflixistä, Viaplaysta tai sitten napauttaa urheilukanavan päälle (miten kiinnostavaa onkaan katsoa taka-Mongolian vuosittaisia kivenheittokisoja, puhumattakaan Ilomantsin SM-kisoja kalanperkauksessa).
Ei suunnitelmia yhteisistä tekemisistä, ei juttelua oikein mistään muustakaan.

Kesälomankin se meinaa jättää pitämättä tänä kesänä. Kun ”eihän me mitään tehdä, siekin olet töissä”. Kilometrin päähän näkee että päätä puristaa vanne ja ahdistaa. Mikä?
Ei se kerro. Tietäneekö itsekään?

Eikö tämän pitäisi olla parisuhteen uusi nousu ja uho? Kun taas olemme kahden?

Odotukset eivät ihan kohtaa. Minä haaveilen pienestä rempasta, extempore-ajelusta kesäyössä, kahvittelusta rantakahvilassa, puhumisesta ja vain yhdessä olosta. Niiden kahden ihmisen, ketä me olimme ennen lapsia pitää saada rauhassa kaivautua sieltä jostain…eikä elo ikinä enää ole sellaista kuin kolmekymppisinä, mutta se voisi olla paljon hauskempaakin. Mutta yhdessä meidän olisi se elämä saatava alkuun.

Kai se on taas otettava miestä korvista kiinni ja pakotettava se puhumaan.