Joskus teininä, kun olevinaan olimme niin viimeisen päälle syvällisiä, istuttiin kynttilänvalossa, kuunneltiin Jacques Breliä, siteerattiin Nerudan runoja ulkomuistista ja keskusteltiin, puhuttiin paljon myös kuolemasta, joka alle kaksikymppiselle oli vain kiehtova ja ah, niin värisyttävä aihe, ehkä vähän romanttinenkin, kun siihen liitettiin sex, drugs & rock’n’roll tai muu taiteen vuoksi kärsiminen ja kuoleminen.

Luovat ihmiset kuolevat nuorina.
Too much too soon.
Die young stay pretty.
Better to burn down than fade away.

Pohdimme kuinka haluaisimme kuolla, mieluiten tietysti nopeasti ja ilman ennakkoaavistuksia, mutta entä jos sairastuisimme parantumattomasti, armomurha vai ei, haudattaisiinko maahan vai poltettaisiinko ruumis? Mitä musiikkia hautajaisissa soitettaisiin ja mitä haluaisimme hautakiveemme kirjoitettavan? Ääni väristen suorastaan hekumoimme aiheella!

Helppohan tuota oli silloin mietiskellä: kuolema ei siinä vaiheessa tuntunut oikeasti todelliselle kun veri virtasi kohisten suonissa ja maailma oli avoinna edessämme. Päälimmäisinä mielessämme olivat kysymykset siitä minne lähteä, mikä tie valita, millä lailla täyttää päiviensä loppumaton helminauha? Elämänhimo poltteli sisuksia, Moottoritie oli kuuma  ja pää pursusi unelmia. Mikään ei ollut kiveen kirjoitettua ja kaikki oli mahdollista.

Sitten kuoli ensimmäinen isovanhemmista ja samalla katosi halu tunnelmoida kuoleman ajatuksella.  Tajuntaan iski kuoleman lopullisuus.
Ikävä, kaipuu ja menetyksen tuska täytti mielen ja ruumiin vieden lähes jalat alta: koskaan enää en kosketa tuota ihmistä.

Kun rakkaita kuoli vuosien mittaan lisää, ajattelin jopa etten koskaan halua vapaaehtoisesti rakastua kehenkään uuteen ihmiseen, koska näiden jo olemassa olevien läheisten menettäminen tuntuu niin kauhealle. Mietin, että jos ei rakasta, niin menettäminenkään ei voi satuttaa.

Mutta eihän sille mitään voi, rakkaudelle. Se tulee kun on tullakseen ja joskus jopa jää olemaankin. Sen seurauksena saattaa jopa syntyä  lisääkin niitä rakastettavia, keiden menetyksen pelosta se Iso Mörkö vasta herääkin.

Muistan kun lapsien ollessa ihan pieniä, iski sisinpääni joskus kammo siitä, että entäpä jos minä kuolen nyt. Kuinka pienet kestävät äidin menettämisen? Kun itsestäni ihan aikuisena  jo ajatus oman äidin menettämisestä  fyysisesti sattui.
Kirjoittelin kirjeitä lapsilleni ”äkillisen kuoleman varalta” ja piilottelin niitä vaatekaappiini ajatellen, että ne löytyvät viimeistään sitten kun kuoltuani kaappejani raivataan. Tein uusia versioita tämän tästä ja poltin edelliset.
Kirjoitin miehelle muistilistoja ja toiveita siitä, kuinka haluaisin lapset kasvatettavan, mitä tehtävän milloinkin ja kuinka toivoisin minusta heille kerrottavan.
Onneksi tuon tasoinen ”panikointi” on jo helpottanut, silti vaatekaapin kätköistä löytyy kirjeet edelleen. Kerron niissä muistoja heidän vauva-ajastaan, lapsuudestaan ja nuoruudestaan, muistutan asioista, jotka toivon heidänkin muistavan ja ennen kaikkea kerron kuinka paljon heitä rakastan nyt ja ikuisesti. Jopa kuolemankin takaa.

Järkitasolla tiedän kuoleman olevan osa elämän kiertokulkua ja sen hyväksyn, mitäpä muutakaan voisin tehdä? Tiedän myös, että kaikkien todennäköisyyksien mukaan ja nykyisillä elämäntavoillani elän vielä hyvinkin nelisenkymmentä vuotta, pitkäikäistä sukua kun olen, mutta varsinkin väsyneenä tai kipeänä unohtuu kaikki järkevä ja Mörköpeikko hyppää kehiin.

Inhoan ylimakeita mietelauseita ja aforismeja, silti yksi niistä on syöpynyt sisinpääni: Elä jokainen päiväsi, niin kuin se olisi viimeinen.
Yritän oikeasti olla menemättä nukkumaan riidoissa kenenkään kanssa, sanon läheisilleni päivittäin, että rakastan, halaan ja pidän lähellä jokaista heistä. Aina kun mies, tytär tai poika lähtee jonnekin, halaamme ja suukotamme, arjessa asiaa ei pahemmin edes mieti, mutta liekö siinäkin taustalla ajatus että jokainen heippa voi olla se viimeinen?

Älä unohda sitä.