Pariisin pohjalla

Viime aikoina on ollut jotenkin vaikea istahtaa paikalleen ja ”vain lukea”, joten pyörittelin hetken jos toisenkin saamaani arvostelukappaletta Oskari Raulamon Pariisin pohjalla -kirjasta, ennenkuin asetuin sohvannurkkaan ja sen avasin.

Takakannen teksti ”Rauhaa, rakkautta, runollisen kaunista surkeutta. Neljä rakkauden kesästä haltioitunutta nuorta matkaa maailmalle elämään unelmiaan” herätti kaipuun menneisiin vuosiin ja antauduin kirjan tarinalle – – – tai yritin antautua.
 

Alussa häiritsee heti kielellinen huonous – on kuin lukisi käännösohjelman suoltamaa tekstiä. Sitten alkaa häiritä tarinan ohuus – neljän nuoren Woodstockin jälkeiset fiilikset eivät oikein herää henkiin.
Ja sitten ollaankin pian Pariisissa.

Halusin pitää kirjasta, mutta Pariisin ja päähenkilöt  elämänkäänteineen  olivat epäuskottavia.

Kirja jakaantuu kolmeen aivan eritasoiseen jaksoon, ainakin minulle.
*Alun tarina Woodstockin jälkeisistä seikkailuista maailmalla on epäuskottava lukioaine.
*Kun kirjassa päästään päähenkilön aikaan katkaisuhoidossa tunkee läpi todellisuus, Raulamo kirjoittaa niinkuin tietäisi asiasta jotain (ja googletettuani Raulamon huomasin näin olevankin). Katkolla olemisen kuvaus onkin kirjan rehellisintä antia vaikka sekin on kirjoitettu hiukan ”Vartiotorni” -henkeen.
*Loppuosan runoissa on suurta epätasaisuutta, osa on tekotaiteellista sanahelinää ja osa taas pysäyttää hetkeksi miettimään.

”Mä katson ohi asioiden,
koska tiedän,
mitä on tuolla puolen.
Muut eivät ole niin herkkiä,
surulle ja vääryydelle.”

Summasummarum, Googletettuani Oskarin, nostan hänelle hattua, mutta toivoisin, että hän jatkossa kirjoittaisi tästä ja nyt – sijoittaisi tapahtumat aikaan ja ympäristöön mitä hän tuntee – olen lukenut painettuna paljon huononpaakin tekstiä kuin mitä kirjan katkojaksossa luin.