Punk on parempaa kuin seksi

ja seksi parempaa kun sen yhdistää punkin kuunteluun.

Näin ajatellen eilinen PKN:n valitseminen Suomen Euroviisuedustajaksi on täyskymppi ja taas saadaan Suomessa iloita vuosisadan pistesaaliista toukokuisessa Wienissä! PKN:n on ”just sitä ihteään” rujoine lyriikoineen ja kolmensoinnun räimeineen. Mitä siitä jos biisi kestää vain vajaat 2 minuuttia, sanoma tulee selväksi siinäkin ajassa!

Minä oikeasti pidän Pertti Kurikan Nimipäivien musiikista, siinä kuuluu omasta nuoruudestani elämääni kuulunut uho ja tekemisen halu, vähät siitä soitetaanko täydellisesti, kunhan soitetaan täysillä!

Mutta.

Minua harmittaa se, että todennäköisin syy bändin karsintavoittoon ei ollut kaikkien vanhojen punkkareiden innostuminen äänestämään normaalisti boikotoimassaan ohjelmassa tai kansan enemmistön äkillinen herääminen punk-musiikin mahtavuuteen,  vaan se, että PKN:n muusikot ovat kehitysvammaisia.
Tokihan PKN:n esillepääsyssä täällä kotimaassakin tuo kehitysvammaisuus on ollut iso tekijä: yhtä raivokasta punkkia soittavia kellaribändejä löytyy yhä suomenmaastakin useita, mutta koska punk on musiikinlajina valahtanut pienen reunaryhmän genreksi, eikä sillä tahkota enää rahaa helposti, eivät sitä soittavat bändit nouse otsikoihin ja keikkalavoille kovin usein.
Paitsi jos lisäarvoa tuo joku muu tekijä, tässä tapauksessa kehitysvamma.

Pitäisi varmaan iloita kun olemme (ainakin olevinamme) kansana niin avarakatseisia ja ennakkoluulottomia, että lähetämme ”pinnalliseen ja ulkokultaiseen” laulukilpailuun jotain todellista, rehellistä ja oikeaa, mutta joku silti kaihertaa.
Kyynisenä mietin, että koska viime voittaja oli parrakas Nainen, haluaa Suomi pistää vähän paremmaksi. Mutta onko tämä ”vähemmistöjen” asioiden eteenpäinviemistä vai pelkkää hyödyntämistä?

Jos biisin olisi esittänyt teinipoikaryhmä Tampereelta, olisiko se päässyt jatkoon?