Rattoisasti Rodoksella
Bling-bling lepardikello oli pakko saada ranteeseen, vaikka lomallahan ei tunnetusi minuuttiaikataululla kuljeta. Mutta minkäs teet, kun yhdistyy kolma asiaa, joista pidän: blingbling, oranssi ja kissaeläin, niin voin vain taipua kohtalon ohjaukseen ja ranteeseeni tämän härpäkkeen ostaa. Tai oikeammin, enhän minä tätä edes ostanut vaan sain sen lahjaksi.
Hotellimme sijaitsi suhteellisen rauhallisen kadun varrella, oli siisti ja sieltä oli lyhyt matka joka paikkaan. Aamupalassakaan ei ollut valittamista, sängyt hyviä ja suihkusta tuli lämmintä vettä – mitäpä sitä muuta tarvitsi majoituspaikaltaan?
Kokemus ”keskustahotellissa” asumisesta oli uusi, yleensä rantalomalle lähdettäessä minä haluan todellakin olla rannalla ja aiemmin olemmekin asustelleen apartementoksissa, mistä suurinpiirtein takaovelta pääsee suoraan mereen juoksemaan.
Lähin ranta oli vain parin sadan metrin päässä hotellista ja sijoittui sille vähemmän tuuliselle puolelle, vaikkei tyyneksi tätäkään puolta voinut haukkua. Merivesi ei houkutellut pitkiä aikoja itseään lilluttelemaan, lämpötila taisi olla kuutta- seitsemäätoista, joten pulahdus virkisti pinnan paahtamisen jälkeen kummasti.
Ajellessamme ympäri saarta kohtasimme tällaisenkin kyltin. Tie jonka varressa kyltti seisoi vei Prasonisi-rannalle/luonnonsuojelualueelle aivan Rodoksen eteläkärjessä. Jonkinlainen sotilasalue taisi olla kyseessä, ainakin kovasti siellä ”maalitauluja” oli viritelty maisemaan.
Prasonisissa saimme ihailla purjesurfausta perinteiseen malliin sekä varjolla. Rannalla tuulla tuiversi ja laudat kiisivät pitkin merta. Hetken välähti mielessä, että pitäisikö kokeilla, mutta ainakin tällä kertaa tyydyimme vain ihailemaan vauhtia hiekkarannalla seisten.
Lempieläimiäni liskoja pääsin ihailemaan useaan otteeseen. Tämä yksilö suorastaan poseerasi kun juttelin sille kotona asustavasta liskolemmikistäni Morrisonista.
MITÄS TÄMÄ??? Lakkaamattomat varpaankynnet!
Auringonlaskut hivelivät sielua ja silmää. Juuri iltaisin noiduin mielessäni sitä, etten viitsinyt ottaa mukaan ”oikeaa” kameraa, vaan päätin kuvata vain kännykällä. Kyllähän puhelimen kamera on OK, kun ottaa tilannekuvia tms., mutta kyllä kieltämättä otti aivoon aina kun näki jotain oikeasti kaunista ja moniulotteista – kännykkäkuvat nyt vain ovat jotenkin ”litteitä”!
Vuokrattuamme auton ajoimme yhtenä päivänä oikealle ”hiekkarannalle”, Agathe-ranta oli hehkuvan kuumaa, vaaleaa hiekkaa ja myös ranta loiva hiekkapohjainen. Agathella myös merivesi oli ihanan lämpöistä, juuri tuon matalan rannan ja poukamasijainnin vuoksi.
Olimme maanneet aurinkotuoleissamme jo tovin kun kääntyessäni vatsalleni huomasin parin metrin päässä jotain omituista…
hiekan seassa oli vuohen jäännökset!
Rannalta ajelimme takaisin Rodos towniin ja minä halusin ehdottomasti käydä Rodini parkissa.
Rakastuin puistoon koko sydämestäni. Puisto oli taianomainen: mielettömän vanhat puut varjostivat polkuja, keskellä puistoa virtasi joki, jonka voi ylittää pienien kaarisiltojen kautta, riikinkukot kulkivat vapaina, puut tuoksuivat. Tuntui kuin olisi ollut irrallaan koko muusta maailmasta. Tänne haluan takaisin!
Terhakka vuokra-automme Fiat 500.
Puita riitti ihailtavaksi myös Epta Pigesissä, eli seitsemän lähteen alueella. Miksikähän männyt/ havupuut tuoksuivat Rodoksella niin voimakkaasti? Ei suomalaisessa mäntymetsässä pääse nauttimaan sellaisista aromeista kuin tuolla? 
Kunnon turisteina ajoimme myös ihailemaan Lindoksen kylää.
Niin, on tainnut jo tulla selväksi, että pidän puista?
Nämä vanhan kaupungin liepeillä seisovat yksilöt omasivat varsin intensiivisen katseen.
latella jäitä siivistä ennenkuin
Liskojen lisäksi on lemmikkeinäni ollut myös akvaariokaloja, joten pakkohan Rodoksen akvaarioon oli käydä tutustumassa. Paikka oli mielenkiintoinen ja altaissa sai ihailla julmiakin yksilöitä näiden merimakkaroiden lisäksi. Harmittelin vain, ettei yhdessäkään altaassa ollut merihevosia, jotka ovat mielestäni kauneimpia asukkeja mitä meristä löytyy.
Vanhassa kaupungissa kiertelimme useampana päivänä, yritin ihastua siihen kovasti, mutta jostain syystä se jätti minut kylmäksi. Oikeastaan ainoa asia mistä siellä todella innostuin oli tämä kaksipyöräinen kaunotar.
Oli todella hauskaa olla liikenteessä kahden, vaikka useita kertoja joka päivä tuli eteen tilanteita, joissa mietti että ”voi että Teinihippi olisi tykännyt tästä” tai ”Olisipa tytär näkemässä tämän”.
Totuus on kuitenkin se, että helpompi on kahden mielen mukaan kulkea kuin sovitella neljää ajatusmaailmaa kaikkia tyydyttäväksi keitokseksi.
Ruokahan on tärkeä osa lomailua ja vietimmekin pitkät tovit miettien mitä syödä ja minne mennä illalla syömään. Söimme joka ilta eri ravintolassa, vaikka parikin paikkaa soitteli makuhermojamme siihen malliin että harkitsimme uusiovisiittiä saman loman aikana. Päädyimme kuitenkin testaamaan mahdollisimman montaa vaihtoehtoa ja näin tulimme aterioineeksi myös huonoissakin paikoissa. Jahka lajittelen otoksia ja ajatuksia saatan muutamasta ravintolasta tehdä peräti oman postauksenkin.
Parasta oli ehkä kuitenkin se, että saimme huomata ”osaavamme” yhä toimia ja pitää hauskaa kahdestaan, miehenä ja naisena, ei vain äitinä ja isänä, osana perhettä.