Ruma vai tyhmä?
Satuttaisiko sinua enemmän haukkuminen rumaksi vai tyhmäksi?
Olen lukemassa Katherine Pancolin Mimmit kirjaa ja alkupuolella on kohtaus, jossa pikkupoika haukkuu naista rumaksi. Aloin miettiä onko minua koskaan päin naamaa sanottu rumaksi, mutta en ainakaan muista sellaista tapahtuneen. Vanhempani ovat kyllä kertoneet, kuinka isäni oli synnytyslaitoksella minut ensikertaa nähtyään kysynyt ääni väristen ” jääkö se noin rumaksi?”. Synnytys oli ollut vaikea ja olin kuulema aika kenopää ja muutenkin räjähtäneen näköinen.
Aika korjasi synnytysvauriot ja ainakin kuvien perusteella olin ihan tavallinen söpö vauva 😉
Mutta takaisin asiaan! Aloin miettiä olenko ikinä joutunut päinnaamaa rumaksi haukutuksi ja siitä ajatus laveni eteenpäin pohdintaan kumpi olisi pahempaa, tulla haukutuksi rumaksi vai tyhmäksi.
Liekö vanhempani tunteneet katumusta kerrottuaan isäni synnärikommentin, mutta muistan koko ikäni kuulleeni kehuja niin isältäni kuin äidiltäni. Pienestä pitäen on minua (ja veljeäni) kehuttu viisaiksi, kauniiksi, osaaviksi, rohkeiksi ja rehellisiksi, miljoonasta muusta positiivisesta adjektiivista puhumattakaan. Olen siis kasvanut olettaen olevani varsin edustava ihminen, niin ulkoisesti kuin sisäisestikin ja varmaankin kiitos näiden vuosien ja ehdottoman rakkauden omakuvani ja itsetuntoni on muodostonut teräksenvahvaksi.
Lapsuudessani en todellakaan ollut mikään lapsimissi, mutta kahlasin ajan läpi saamatta isompia vaurioita sieluuni, vaikka sainkin kuulla osani haukkumanimiä. Rumaksi en osannut itseäni kokea, eikä Rumaksi kuitenkaan kukaan juuri tuolla sanalla huudellut, liekö se liian julma sana jopa lapsille silloin?
Teini-iässä tein Hans C. Andersonit ja muutuin ankanpoikasesta joutseneksi ja sen jälkeen itseäni aina miellyttänyt ulkokuori tuntui täyttävän myös yhteisön vaatimukset: liian isoa, konkkelia ja oranssihiuksista tanttarallaa alettiin määritellä ylvääksi, pitkäksi ja hoikaksi punapääksi. HAH
Tiedon- ja taidonjanoinen olen ollut aina, mutta tyhmäksi haukkumista olen saanut kuulla rakkaalta isoveljeltäni kapaloikäisestä asti niin paljon, että sehän muuttui lähes hellittelynimeksi jo ennen kouluikää.
Mutta vain hänen sanomanaan.
Nuorempana koin todella hankalaksi lähteä tekemään julkisesti uutta asiaa, jotain mitä en vielä hallinnut. Vihasin saada huonoja numeroita kokeista ja epäonnistua minkään tekemisessä. Jos/kun tumpeloin julkisesti jonkun asian, koin suunnatonta häpeää ja jos joku vielä kommentoi hölmöksi, tyhmäksi, törtöksi jne. halusin painua maan alle tai haihtua vesihöyrynä ilmaan.
Meni vuosia ennenkuin sain työstettyä itseni hyppäämään suinpäin uusiin asioihin – opettelin mokaamaan suurieleisesti mieluumin kuin kutistumaan osaamattomuuteni alle ja vähitellen huomasinkin, että ei niihin epäonnistumisiin tai osaamattomuuksiin kuole tai niistä edes syvästi haavoitu.
Silti kun nyt istun tässä kahvikuppini (Nuuskamuikkunen) kanssa ja mietiskelen kumpi minuun sattuisi enemmän, haukkuminen tyhmäksi vai rumaksi, on vastaus ilmiselvä: tyhmäksi haukkuminen haavoittaisi, ei näkyvästi, mutta jonnekin syvälle, piiloon kuitenkin.
Tyhmäksi vai rumaksi mainittu…kumman sinä valitsisit?