Varjele lastani vauvakuumeelta
Tytär mainitsi entisen luokkatoverinsa odottavan toista lastaan.
Minä olisin kauhuissani ja järkyttynyt jos 20 vee esikoiseni ilmoittaisi vastaavan uutisen. Toki tukisin tytärtä ja varmasti jossain vaiheessa iloitsisinkin tulevasta ihmisenalusta, mutta ensimmäisenä olisi ajatus, että ÄLYTÖNTÄ lisääntyä noin nuorena. Totesinkin tyttären kommenttiin, että toivottavasti et rakas lapseni ihan heti minusta mummia tee.
Elä ensin.
Täti avautuu ( seuraava teksti voi aiheuttaa verenpaineen nousua ):
En koskaan oikein ymmärtänyt tyttöystävieni kaahotusta vauvakuumeesta, saatikka tajunnut heidän lapsentekovimmaansa heti täysi-ikäistyttyä ja siitä muutama vuosi eteenpäin. Moni vietti juhannushäitä heti lukion jälkeen ja alkoi pyöräytellä lapsia maailmaan suorilta sen jälkeen.
Kun parikymppisenä iho kauhusta kananlihalla kuuntelin ystävien hehkutusta vauvojen ihanuudesta, saatoin melkeinpä hyväksyä heidän selityksensä siitä, kuinka he ovat niin paljon kypsempiä kuin minä, joka halusin vain nähdä ja kokea niin paljon kuin mahdollista. Kuinka he ikään kuin ovat valmiita äideiksi. Itse koin olevani silloin täydellinen reikäpää, hyvä kun itsestäni osasin huolta pitää.
Mutta kun samat kypsät äitihenkilöt sitten muutaman vuoden päästä vuodattivat niskaani elämän kurjuutta, hankalaa kakaraa ja paskaa miestä ja kuinka hekin kyllä opiskelisivat, mutta kun vauva ja lapsi… – niin en enää vakuuttunut. Monesti parisuhteen ja äitiyden autuus hyytyi siihen kun lapsiperheen arki osoittautui liian rankaksi nuorelle isälle, joka hilpaisi muille laitumille kesken jääneen nuoruuden metsästykseen.
Minä opiskelin, reissasin ja tapailin milloin ketäkin, ihmettelin superäitiystävieni kuoroa mukaellen olenko nainen ollenkaan, kun itseäni ei lastentekeminen (tai siis se fyysinen tekeminen kyllä) kiinnostanut vähääkään, päinvastoin: söin pillerini kellontarkasti ja pidin huolen että kondomeja löytyy kaikkien takkien ja laukkujen sekä reppujen taskuista, ettei vahinkoja sattuisi.
Kun minä Kolmekymppisenä huitelin edelleenkin ilman vauvakuumetta saati jälkeläisiä, olivat useat noista valkolakki päässään äitiintyneistä menossa jo toista, ellei kolmatta kierrostaan ja aina tapahtumien kulku tuntui olevan sama:
tyttö ja poika tapaavat, menevät yhteen, tekevät lapsen. Parin vuoden päästä mies kyllästyy ja vaihtaa lapsettomaan (arvaamatta että hahaa – minkä taakseen jättää, sen edestään löytää) ja äiti jää taas (ainakin) yhden lisälapsen kanssa setvimään uusioperhe-elämäänsä.
Ja kierros alkaa uudestaan. Tyttö tapaa pojan, he menevät yhteen ja tekevät lapsen jne jne jne.
Ne ystävistä, jotka eivät olleet heti koulunpenkiltä lapsia tehneet, alkoivat kolmenkympin vuosipaalun ylitettyään hikoilla biologisen kellon tahtiin ja poikaystävät/puolisot olivat kovilla kun kuumemittarin ja kellon kanssa laitettiin lasta maailmaan.
Ne, joilla ei vielä ollut vakiintunutta parisuhdetta tuntuivat löytävän milloin minkäkin kiven alta tai jostain korpilaakson Teboililta mieheksi tituleerattavan isäkandidaatin, koska ilman sellaista ei lasta niin helpolla aikaiseksi saa ja onni sekä auvo astuivat vuokrarivitalokämppään keskustan reunamille. Selitykseksi riitti aina autuaana lausuttu taikasana: vauva.
Yhä vielä silloinkin minä katselin silmät pyöreinä vierestä ja ihmettelin mitä ystäville oikein tapahtui? Mikä on tuo kaiken alleen jyräävä lisääntymisen halu? Mitä tapahtuu ihanille älykkäille naisille kun vauvakuume iskee? Millään muulla ei tuntunut olevan mitään väliä.
Tunsin itseni kuin toiselta planeetalta tippuneeksi alieniksi näiden naisten seurassa, koska ajatuskin itseni sitomisesta loppuiäkseni johonkin toiseen olentoon, vieläpä alkuun niin totaalisen riippuvaiseen itsestäni aiheutti suorastaan painajaisia.
Kului muutama vuosi ja omat ajatukset pehmenivät sen verran, että päätin antaa kohtalon tehdä valinnan tulisiko minusta äiti vai ei.
Mietin, että ehkä katuisin joskus, jos en niin tekisi.
Minusta tuli äiti. Ja vielä toisenkin kerran äiti. Äitinä oleminen on ihanaa. Kamalaa. Parasta. Kauheinta.
Rakastan molempia lapsiani enemmän kuin osaan sanoin selittää, joten en edes yritä sitä.
Olen silti satavarma, että jos olisin erehtynyt heidät maailmaan saattamaan parikymppisenä, olisin minä ollut kurja äiti.
Ja vaikka omat lapseni osaisivatkin olla parempia vanhempia kuin minä olisin 20 vuotiaana ollut, niin silti minä toivon, että heillä ei vielä kiirettä vanhemmuuteen olisi.
Toivon, että he nauttivat elämästään ensin yksin sekä ystävien ja rakkaiden kanssa.
Toivon, että he oppivat ensin tietämään ketä he itse ovat, ennenkuin he alkavat opetella olemaan äiti tai isä.
Toivon, että he ottavat vastuun itsestään ja elämästään, ennenkuin nostavat harteilleen vastuun toisesta ihmisestä.
Toivon, että he voivat tutkia maailmaa avoimina kaikille sen mahdollisuuksille ilman huolta jostakusta, jolle he ovat antaneet elämän.
Toivon, että he ehtivät olla ja elää vapaina niin ettei heidän jonain päivänä tarvitse katsoa pientä ihmistä ja kokea hänen estäneen heitä tekemästä tai kokemasta jotain.
Eläkää ensin itse ennenkuin luotte uutta elämää (jos se osallenne on suotu).