Voi ssssaa…pasrenki!
Iskin varpaani tuolinjalkaan juostessani hillitsemään ylikuohuvaa pastakattilaa ja kipu oli sen verran kipakka, että laskettelin hartaudella valikoiman konsonanttipitoisia suomen kielen substantiiveja ja taisi siellä pari pitkää vokaaliakin sekaan mahtua.
Sen sijaan, että teinit olisivat huolestuneena kysyneet, mitä tapahtui, kuului saman tien olohuoneen puolelta stereona tuohtunut ”ÄITI EI SAA KIROILLA!
Minä olen h-vetin paha suustani ja noitumiseni saa herkkäkorvaisimmat punastelemaan – syy tähän on äitini, jonka kotikielessä kirosanat olivat eniten käytettyjä adjektiivejä. Minä ja veljeni jotenkin turruimme niiden kuulemiseen ja tietenkin ne tarttuivat myös omaan puheeseen, mutta EPÄREILUSTI meidän suumme kyllä pestiin saippualla jos päräytimme vaikka ulkoiluvaatteita pukiessa, että ”missä pelkeleessä ne taatanan lapatet on?”.
Sopeutuvaisina yksilöinä ymmärsimme kyllä varsin pian, että alakouluikäisen suusta tipahteleviin *tanoihin ja *vetteihin ei koulussa tai muuallakaan ihaillen suhtauduttu ja itseopimme puhettamme sensuroimaan. Koulun ja kodin ulkopuolella kaveripiireissä sensurointi ei jostain syystä toiminut…
Seurasin siis äitini oppeja ja ässät, peet ja ärrät raikuvat kun oikein innostun.
Lasten synnyttyä päätin kuitenkin lopettaa kiroilun kotona kokonaan ja yllättävän hyvin se onnistuikin. Molemmat jälkeläiset oppivat, että perinteisiä kirosanoja ei lauota missään ja suorastaan kilpailivat siitä, millä muulla sanalla noitua voisivat tarpeen yllättäessä (esim. Juuri noissa varpaan/otsan/polven telomisissa).
Niinpä meillä on hartaasti lausuttu mm. Perrrrhoshaavin, Parrrrmesaanin, Sssssaapasrengin, Sssssaarivaltioiden ja Hellllvitädin nimeen.
Kun pienoiset ja viattomat palleroiset siirtyivät opintaipaleelle yrittivät perinteisemmätkin ilmaisut pujahtaa kielenkäyttöön, mutta sisarusvalvonta reagoi nopeasti. Napakasti lapset näpäyttivät toisiaan, mikäli suusta sattui lipsahtamaan perinteisempiä ilmaisuja toisen kuuloetäisyydellä.
Mikä huvittavinta, perkele, saatana ja varsinkin vittu kuulostavat naurettavilta silloin harvoin jos ne teinien suusta ulos tulevat. He itsekin ovat todenneet, että sanat tuntuvat oudoille suussa ja siksi ne kuulostavat teennäiseltä esittämiseltä (ihmetystä herättää se, miksi ne minun suustani ”lipsahtaessa” kuulostavat niin luonteville;) ).
Omituisesti myös omat noitumiseni särähtävät korvaan kotona ihan eri lailla kuin muualla niitä käyttäessä. Kotona kiroilemattomuus ei ole enää edes tietoista vaan itsestään selvää, mutta kaveriporukoissa saatan joskus kuunnella omaa selitystäni ja kaukaisesti ihmetellä, että mistä kaikki nuo kirosanat tulevat?
Muu perhe on suorastaan lapsellisen (naurettavan?) puhdasotsaisia kiroilun suhteen – minä taidan olla se ainoa pahis, joka kotona kunnolla täräyttelee vanhakantaisilla termeillä, kun oikein imakasti kolahtaa tai ottaa aivoon.
Ja tulos on juuri tuo: ei huolta ja huomiota vaan napakka kielto.
Pojasta/tyttärestä polvi paranee ;)
Kiroillaanko teillä?