(Ihan hyvä) elämä josta kukaan ei tahdo kirjoittaa

Rämmin läpi ensimmäistä kurssia yliopistossa. Toivon, että tapahtuu sama ihme kuin 15 vuotta sitten, kun ensimmäisen luokan raskaan alun jälkeen rakastuin koulunkäyntiin.

On suruaika. Kaipaan kolme viikkoa sitten kuollutta koiranpentuani. Pepi oli ihanin ja upein tuntemani koira.

Keskiviikkoisin saan hoitoa mieleni syöpään, masennukseen. Terapiassa näen edistykseni, siinä prosessissa on tämän hetkisen elämäni merkitys.

Opettelen toimimaan ja kommunikoimaan parisuhteessa.
     Poikaystäväni näkee minussa enemmän hyvää kuin kukaan toinen. Hän näkee senkin, minkä olemassaolosta minulla on vasta aavistus.
     Samaan aikaan parisuhde on paljastanut sellaisia automaattisia toimintatapojani, joiden tiedostaminen saa minut tuntemaan itseni todella paskaksi ihmiseksi. Valitettavasti muutos ilman tiedostamista on mahdottomuus.

Moni perheenjäseneni ja ystäväni ei hyväksy tai ainakaan tue parisuhdettani. Etääntymisestä, hyökkäyksiin varautumisesta ja ihmissuhteiden arvon punnitsemisesta on tullut arkeani.

Ympärilläni juoksevat lapset, joiden syntymää odotan. Painajaisissani he haihtuvat olemattomiin, jäävät syntymättä.

Elän vaihetta, joka jätetään pois elämänkerroista. Siihen viitataan korkeintaan haaleina tarkoituksettomuuden vuosina. Se ei ole satumaisen onnellista aikaa eikä elämän syvin uoma, josta lopulta räpiköidään menestykseen.
     Tämä on tulevan menestyksen rakentamista hitaasti pala palalta. Sen hyvän odottamista, minkä tietää saapuvaksi.

 

 

kuva Ahmad