He eivät tiedä mitä tekevät, mutta Jussi Valtonen tietää.

Kolme kuukautta, yksitoista vuorokautta ja neljä minuuttia sitten kirjoitin näin:

Olen räpistellyt pian vuoden kirjoitusblokin kourissa. Ennen lauseet soljuivat ja liihottelivat ulos näppäimistöstäni, viime syksynä sormeni jähmettyivät. Kuukausiin mitään ei tullut pakottamatta ulos.

Enää en ole varma, onko kyseessä sittenkään kirjoitusblokki. Tuntuu ennemmin, kuin ajatukseni, koko pääni, olisi jähmettynyt.

Nyökyttelen ponnekkaasti päätäni milloin kenenkin ajatuksille, mutta omien korvieni välissä ei tapahdu mitään.

Lapsesta asti olen viihtynyt hyvin pääni sisällä. Saatan saatoin olla tunteja yksin, hiljaa, vaeltaa ajatuksissani vuosisatoja ja tuhansia kilometrejä. (Ilman siskojani saattaisin hautautua pääni sisään ikuisiksi ajoiksi.)

Siedän edelleen hiljaisuutta ja yksinäisyyttä. Ero on siinä, että nykyään ainoa ajatukseni on: ”mitä ihmettä minä aina ajattelin?”

Ympäröivä maailma oli minulle ikuinen inspiraation ja innostuksen lähde. Nykyään ajattelen, että voi kun kaunis orkidea tai anteeksianto tai hymy. Hirveä diktaattori tai hämähäkki tai katse, mutta se siitä. Laiskoja assosiaatioita syntyy, mutta ideat, tarinat ja unelmat eivät pulppua.
 

Pian edellä lainatun blogikirjoituksen kirjoitettuani sain lahjaksi Jussi Valtosen romaanin He eivät tiedä mitä tekevät.

Lukiessani haukoin henkeäni. Kikatin kaksinkerroin. Itkin äänettä ja huutaen.

He eivät tiedä mitä tekevät on pala maailmaa. Iso pala. Suurempi kuin mikään aiemmin lukemani kirja Raamattua lukuun ottamatta.
Se on älykäs. Ei rasittavasti vaan ylellisesti. Ei niin kuin keskenkasvuinen vaan niin kuin aikuinen.
Se sai minut tuntemaan kaiken. Maapallon jatkuvan liikkeen, henkilöiden syvimmän olemuksen, koko ihmisen tunneskaalan.

Jos ajatukset ovat jumissa tai kiertävät samaa rataa, lue He eivät tiedä mitä tekevät. Se laittaisi Jäämies Ötzinkin aivosolut liikkeelle.
 

Kirjoitus- ja ajatusblokissani oli kyse lukemattomuudesta, en ollut vuosiin lukenut tarpeeksi kaunokirjallisuutta. Oivallukset ja lauserakenteet eivät synny tyhjästä, aivot tarvitsevat muunkinlaista polttoainetta kuin kaloreita.

”Paikallaan seisova vesi muuttuu nopeasti huonolaatuisemmaksi, sillä pienikin määrä bakteereja löytää seisovasta vedestä otollisen monistumispaikan.” (Wikipedia)

Sama pätee ajatuksiin, nekin on pidettävä liikkeellä.

Viime viikolla äärettömyyttäni liikuttivat Sara Saarelan, Torey Haydenin, Nancy Thayerin ja Tuomas Kyrön luomat kohtalot.

Nyt ikkunalaudallani hengailevat Sofi Oksanen, C. N. Adichie, Kjell Westö, Eeva Kilpi ja Märta Tikkanen.