Ja minä mietin, kuoliko Jumalakin

Bestis kolistelee muutaman metrin päässä keittiössä ja minä kirjoitan ensimmäistä kertaa toisen ihmisen välittömässä läheisyydessä.

Vapaaehtoinen ja spontaani kirjoittaminen on tähän asti liittynyt jonkin tasoiseen yksinäisyyteen.  Se on ollut omiin ajatuksiin uppoutumista ja tarvetta jakaa kokemuksensa jonkun kanssa.

Varhaislapsuuteni jälkeen en ole elänyt näin tiiviissä symbioosissa toisen ihmisen kanssa, joten kirjoittamaan opittuani olen turvautunut päiväkirjoihin ja blogeihin.
 

Kuukausiin en ole kaivannut kirjoittamista. Nyt tarve nousee halusta ilmaista itseä ja luoda jotakin.

Olen harjoitellut sanoilla maalaamista neljätoista vuotta ja saanut siitä elinikäisen kumppanin.

(Bestis ilmaisee itseään keittiössä. Tänään hänen taideteoksensa on nektariini-ananas-porkkanasmoothie.)

 

Niille, jotka eivät ole kuulleet minusta edellisen blogikirjoituksen jälkeen: en syrjäytynyt.

Mutta menetin isomummun ja rakkaan ystävän.

Isomummu lähti kymmenen tuntia pikkuveljeni syntymän jälkeen. Kysyi ennen nukkumaanmenoaan, kuinka lapsenlapsen synnytys meni ja kuinka tuorein lapsenlapsenlapsi voi. Meni nukkumaan. Ei herännyt.
 

Itkin hautajaisissa niin paljon, että melkein hävetti. Hetken tuntui, kuin Jumala olisi kuollut isomummun mukana. Hän oli sukumme matriarkka, esirukoilija, erityinen yhteys taivaaseen. Nyt olemme omillamme, vaikka yhä Jumalan kämmenellä.

Bestis kantoi vaikeimman yli. Löysin seuraavan tienviitan unelmiani kohti ja pääsin yliopistoon. Matka jatkuu.