Palattuani vaihtovuoden jälkeen Suomeen odotin pitkään.

Odotin, että elämä taas alkaisi.

Lukio oli pakollinen välivaihe ennen elämää. Päätin suorittaa sen ja odottaa. Kärvistelin puolitoista vuotta, ennen kuin annoin itselleni uudelleen luvan elää.

Yksi typerimmistä asioista, joita olen koskaan tehnyt.
 

Lukio kannatti suorittaa – luultavasti. Mutta miksi tuhlasin puolitoista vuotta odottamiseen? Minulla oli ystäviä, asunto, lukio, terveyttä ja perhe. Minulla oli 12 852 tuntia, mutta minä päätin odottaa ne.

Päätin olla onnellinen vasta, kun lukio olisi ohi.

Huonosti päätin.
 

Odotin, koska pelkäsin omaa keskeneräisyyttäni.

Turhaan odotin.

Ei odottamalla opi vaan elämällä.

Ei ihminen tule valmiiksi, ei kuolinvuoteellaankaan.

Odotin, koska en uskaltanut.

En muistanut, ettei rohkeus ole pelon puutetta, vaan tietoa siitä, että jokin on pelkoa tärkeämpää. (Meg Cabot, Prinsessapäiväkirjat)
 

Uudenvuodenlupaukseni vuodelle 2015 oli sanoa useammin ’kyllä’ kuin ’ei’.

Tämän blogin perustaminen oli yksi niistä sadoista kerroista vuonna 2015, kun sanoin elämälle kyllä.
 

Kyllä keskeneräisyydelle.
Kyllä erehdyksille.
Kyllä kauneudelle ja viisaudelle.

Sillä kauneus ja viisaus eivät sulje pois keskeneräisyyttä ja erehdyksiä.
 

Tunnen kauniita ihmisiä; he ovat kaikki keskeneräisiä.

Tunnen viisaita ihmisiä; heistä jokainen erehtyy toisinaan.

// Kuvat Liisi Järveläinen
// Meikki Elina Kymäläinen