Rakas Lily ja ihanat lilyläiset,

en tiedä, mitä sanoa kahden vuoden poissaoloni jälkeen.

Tekee mieli sanoa, että oli virhe koskaan lähteä. En sano. Olen huomannut, ettei itseään kannata katsoa virheiden kautta. (Pätee ylipäätään elämään ja maailmaan.)

Olen odottanut tätä yötä lähes kaksi vuotta. Hetkeä, jona tietäisin, että nyt on aika. Joten tässä minä nyt olen. (Minulle nämä syvän tietoisuuden hetket koittavat usein öisin.)
 

Ehkä joskus kerron viime päivien tapahtumista ja nauramme yhdessä. Toistaiseksi en ole siihen valmis, joten kerron muista tähän blogipostaukseen johtaneista tapahtumista.

Muutama viikko sitten intouduin näyttämään vanhoja valokuvia läppäriltäni ja tylsistytin isovanhempani. Kuka muka onnistuu tylsistyttämään (ikiuteliaat) isovanhempansa muistelemalla menneitä? Noloa.

On korkea aika löytää valokuvilleni oikea paikka.
 

Olen räpistellyt pian vuoden kirjoitusblokin kourissa. Ennen lauseet soljuivat ja liihottelivat ulos näppäimistöstäni, viime syksynä sormeni jähmettyivät. Kuukausiin mitään ei tullut pakottamatta ulos.

Enää en ole varma, onko kyseessä sittenkään kirjoitusblokki. Tuntuu ennemmin, kuin ajatukseni, koko pääni, olisi jähmettynyt. Tämä teksti on ensimmäinen luontevasti soljuva ja liihotteleva – en muista kuinka pitkään aikaan (jos töitä ei lasketa).
 

Selaimeni kirjanmerkit pursuavat yli äyräidensä. Nyökyttelen ponnekkaasti päätäni milloin kenenkin ajatuksille, mutta omien korvieni välissä ei tapahdu mitään.

Lapsesta asti olen viihtynyt hyvin pääni sisällä. Saatan saatoin olla tunteja yksin, hiljaa, vaeltaa ajatuksissani vuosisatoja ja tuhansia kilometrejä. (Ilman siskojani saattaisin hautautua pääni sisään ikuisiksi ajoiksi.)

Siedän edelleen hiljaisuutta ja yksinäisyyttä. Ero on siinä, että nykyään ainoa ajatukseni on: ”mitä ihmettä minä aina ajattelin?”. Myönnetään, liioittelen ja kärjistän aika paljon.
 

Ympäröivä maailma oli minulle ikuinen inspiraation ja innostuksen lähde. Nykyään ajattelen, että voi kun kaunis orkidea tai anteeksianto tai hymy. Hirveä diktaattori tai hämähäkki tai katse, mutta se siitä. Laiskoja assosiaatioita syntyy, mutta ideat, tarinat ja unelmat eivät pulppua.

Älkää vain sanoko, että minä olen aikuistunut ja tämä kuuluu aikuisuuteen. Sillä jos sanotte, niin minä lähden kyselemään kadulta pillereitä, joilla saan yksisarviset takaisin.
 

Voi Lily! Täällä on niin helppo hengittää. Saat taakat karisemaan harteiltani ja mieleni muistuttamaan höyhentä.

7 miljardia äärettömyyttä on ulkoinen kovalevyni. Ehkä ajatukset lähtevät taas virtaamaan, kun saan päivittäiset ihastuksen ja kuvotuksen aiheet siirrettyä tänne järjestelmääni kuormittamasta. Facebook-kaveritkin huokaavat helpotuksesta, kun eivät saa enää kaikkea tätä raivoa ja rakkautta niskaansa.