Aloitin eilen yliopiston orientoivan jakson. Viime syksynä kävin samoilla luennoilla. Silloin kanssani juuri sisään päässeet kandit ovat nyt tuutoreitani.

Vuosi sitten en suorittanut yhtään kurssia enkä tutustunut yhteenkään ihmiseen, ennen kuin jouduin jäämään uudelleen sairaslomalle. Tämä syksy jännittää, mutta ennen kaikkea hyvällä tavalla. Olen innoissani niin sivuaineopintojen suunnittelusta, opiskelijabileistä kuin tavallisen arjen suunnittelustakin.
 

Seuraan tiiviisti oloani ja jaksamistani, mutta en ole kovin huolissani. Kuluneen vuoden aikana minussa on tapahtunut ihme.

Ihme on siinä, että uskon psykoterapian, lääkkeiden ja Ahmedin rakkauden lisäksi ennen kaikkea Jumalan parantaneen minut. Mutta sanalla ihme on myös toinen merkitys. Kun alkaa yli kymmenen vuotta masennusta sairastettuaan parantua ja huomaa, etteivät omat luonteenpiirteet olekaan luonteenpiirteitä vaan sairauden oireita, se tuntuu ihmeeltä.

Vakava masennus on nyt lievä masennus.

Jatkuva syyllisyydentunne, ahdistus ja murehtiminen ovat poissa.

Suihkussa käymisen sijaan päivän rankin osuus oli tänä kesänä kuuden tai kahdeksan tunnin työpäivä.

Kun saan jonkin negatiivisen tunteen tai ajatuksen, annan sen tulla ja mennä. En mene pois tolaltani, pyörittele sitä tunti- tai päiväkausia enkä suutu itselleni tai kenellekään toiselle.

Syksyllä 2016 en osannut kuvitella, että vuodessa voisi tapahtua näin suuri muutos.
 

Tämä on elämää! Tämä on sitä elämää, jonka Jumala on tarkoittanut minulle – ja sinulle. Jos sairastat masennusta, toivon, että saat tästä tekstistä vertaistukea, ehkä jopa toivoa.

kaksi ensimmäistä kuvaa // Ahmad // 5.9.2016