Ne kolme blogikirjoitusta, jotka olen tänä vuonna kirjoittanut, ovat koskeneet lähinnä elämän murrosvaiheita, haasteita ja kipuja. Ne ovat näyttäneet kovin kapean siivun tämän vuoden väriloistosta. Tämä vuosi on ollut paljon enemmän, paljon muutakin kuin harmaata, mustaa ja surunsinistä.
 

Huhtikuussa tutustuin kahden tunnin ikäiseen pikkuveljeeni. Se oli vuoden ihmeellisin ikimuistoisin ihanin hetki. Se järisytti sisintäni, sen jälkeen jokin ei ole ollut enää ennallaan.

Hän ravistelee sisintäni edelleen. Hänen silmissään on kaikki maailmankaikkeuden riemu ja huuliltaan kumpuavat ihmeelliset salaisuudet, ikuisesti arvotuksiksi jäävät.
 

Kolmen viikon kuluttua aloitan opinnot, jotka vievät minua kohti unelmaani. En uskonut pääseväni sisään vielä, en uskonut löytäväni unelmieni alaa tänä vuonna.

Tampereen yliopisto, Kasvatustiede, Elinikäinen oppiminen ja kasvatus

Taikasanoja, jotka saavat minut tuntemaan onnea ja epäuskoa. Minäkö? Miksi minä, miksi minun unelmani?
 

Nelisen kuukautta sitten muutin yksiöön väliaikaisesti, kunnes löytyy parempi. Olen täällä edelleen – ja ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen tunnen, että minulla on ihan oikea koti. Tilaa on kaikelle tarpeelliselle (kuten kuuden ihmisen kestitsemiselle), kaikella on oma paikkansa ja lähes kaikki on riittävän kaunista.

Viimeisen viiden vuoden aikana en ole asunut missään paikassa vuotta pidempään, olen muuttanut noin 15 kertaa ja asunut noin kymmenessä eri osoitteessa tavarat matkalaukuissa tai hajallaan parissa kolmessa eri paikassa.

Olen pakahtua onneen tästä omasta kodista, omasta turvasatamasta.
 

Viime kuukausien hulabaloon keskellä olen havahtunut jälleen siihen, kuinka ihania ystäviä, perheenjäseniä ja sukulaisia minulla on. Bestikseni saa joskus, ehkä vuosien päästä, oman blogikirjoituksensa tämän vuoden urotöistään.

Ensisijaisin onnenlähteeni on Jumalani, jonka seurassa tunnen suurempaa riemua, rauhaa ja onnea kuin yksikään ihmissuhde, asunto tai opiskelupaikka koskaan voi antaa.

Kolme ensimmäistä kuvaa Ahmad