Bukowskia, hengellisyyttä ja pikkusikareita
Tänään mun sairaslomalaisen työpäivän aikataulussa oli terapia (eli keskusteluhoito) ja päämäärätöntä haahuilua. Terapiaan mennessäni minulla on jo mielessä valmiita asioita, jotka mietityttävät mutta eniten opin ja löydän uusia asioita siellä puhumalla, kuuntelemalla ja oivaltamalla.
Tällä kertaa, kesken sen kaiken keskustelumme, hoksasin isoimman kysymyksen, mikä on mielessäni. Kuka minä oikein olen? En iäissäni ole ollut minä, olen vain pyrkinyt olemaan jotain. Olen juossut sata kilometriä toiseen suuntaan, ja jälleen vastakkaiseen suuntaan kaksisataa, mutten koskaan pysähtynyt ja kuunnellut. Ehkä nyt on eniten aika. Löytää se tosi minä.
Enpä oikeastaan voi syyttää itseäni, sillä katselkaamme ympärillemme. Kulttuuri, uskonnot, koulutus, perhe, kaikki vaativat meiltä jotain. Jotta voisimme olla toimivia olioita tässä ihmisen luomassa materian valtakunnassa, meidän täytyy suorittaa ja olla elämättä. Kuka hölmö tämän kaiken keksi? Ihmisolento on jalostettu tähän hulluun maailmaan, huijattuna luvatulla onnellisuudella, opetettu luottamaan sokeasti ja nielemään ulkopuolelta tulevat opit kokonaisena.
Siitä minä en pidä, sitä minä en ole. En ole se ihminen joka esittää innostunutta vituilleen menneestä politiikasta, hehkuttaa kaikenmaailman ihmeruokavalioiden hyvänolontunnetta, enkä pyri ruumis sätkien ja kädet täristen kohti lähiöunelmaa hienolla sisustuksella ja arvostusta herättävällä ammatilla.
Ei, älkää käsittäkö nyt lainkaan väärin. En aio ruveta työttömäksi juopoksi, aion hipsiä eteenpäin mutta omalla tavallani. Aion pyyhkäistä roskakoriin kaikki kaavat, käsitteet ja oikotiet, aion oikeasti vain elää. Onnellisuus on kädessäsi kun juot teemukista, onnellisuus on todellisen ihmisluonnon ymmärtämistä ja hyväksymistä. Onnellisuus on Anthony de Melloa, Charles Bukowskia ja Dantea. Onnellisuus on Debussyä, viskiä ja kynttilöitä. Onnellisuus on aitoja ihmisiä ympärillä. Haluaisin pelastaa tämän maailman, haluaisin että kaikki maailman tomppelit heräisivät. Mutta voin vain aloittaa auttamalla yhtä ihmistä kerrallaan, sillä suuret julistamiset ovat joko politiikkaa tai mitä lie uskonaatteita. Jospa kohdalleni osuisi ihmismieli joka kuuntelee vielä. Ei ole kovalevy täynnä valumassa nykyihmisen turhuuden myötävirrassa.
Herätkää tomppelit. Lopettakaa se analysointi, tehkää itse olemassaolostanne taidetta. Muuten kuolette, ilman että olette eläneet laisinkaan.
Ai miten herätään? Lue, katso, kuuntele. Laita silmät kiinni ja mene itseesi – älä siis mieti normipäivän turhuuksia vaan ole ihminen. Vähän niikuin ruusu puskassaan, ole. Sitten en enää osaa neuvoa pidemmälle, mutta minua auttoi de Mello ja jooga. Onhan noita neuvonantajia, kunhan et syö niitä kokonaisena samalla tavoin kun teit länsimaisen kulttuurin kohdalla. Sitten jonain päivänä tajuat, että voit vain nauraa maailmalle ja olla ottamatta turhuuksia niin vakavasti!