Rakkaus

Olen yrittänyt kirjoittaa tästä jo muutaman päivän ajan. Rakastamisen taidosta. Olen opetellut oppimaan rakastamaan. Tapasin hänet, joka minua opettaa ja minä häntä.

Rakastamisen käsite on nykyään niin väärinymmärretty. Se ehdollistetaan vaatimalla ensin rakkauden kohdetta, asioita joita rakastaa ennenkuin voi heittäytyä rakkauteen. Vaadimme hyvää kotia, perhettä, ystäviä, kumppania. Materia, ulkomuodot, ympäristö. Kaikkien on oltava kohdallaan ennenkuin sanomme kyllä. Kuljemme harhaan, kun kuvittelemme näin. Tosiasiassa meidän kuuluisi avata silmät, unohtaa täytettävät odotukset, ennakkoluulot, mielipiteet ja vain huomata, että kaikki on jo.

Tärkeimpänä, ja usein toitotettuna lausahduksena kuulee sanottavan, että sinun on osattava rakastaa itseäsi ennenkuin voit rakastaa toista. Tämän allekirjoitan minäkin, mutta sillä lisäyksella, että sinun on ylipäätään osattava rakastaa. Jos et ole heittäytynyt elämän aallokkoon, jossa ei päde kaavat tai suunnitelmat, et voi heittäytyä rakkauteen. Jos et rakasta elämää sen kaikissa muodoissa, et opi rakastamaan toista ihmistäkään. Sillä kauniinkiiltävät satutarinat ikuisesta rakkaudesta toiseen ihmiseen opettavat meitä olettamaan ja odottamaan tiettyjä asioita toisesta. Kun alamme suhteeseen toisen ihmisen kanssa, olemme jo rakentaneet huimat toiveet joiden vaadimme tulevan täytetyiksi, ja meitä piinaa alusta asti menettämisen pelko joka alitajunnassamme rajoittaa meitä antautumaan täysin sydämin. Haluamme aina kaiken hyvän kestävän ikuisesti, luomme suunnitelmia joiden on toteututtava ja petymme toiseen ihmiseen, kun ne eivät toteudu. Vaikka tosiasiassa meissä itsessämme on virhe – me ne päättömät ennakkoluulot olemme luoneet.

Rakkaus, mi nopsaan jalon syttää sielun, / tuon kauniin miehen mielen valtas; tapa / kuin hänet kadotin, mua vielä loukkaa. — Rakkaus, mi vaatii rakastamaan vastaan, / hänehen liitti mun niin lujaan, että / mua vieläkään ei jätä hän, kuin näet.

Danten Helvetin viidennessä laulussa kerrotaan Helvetin osasta, johon kuuluu ”elosta eronneita lemmen tähden”. Niinkuin keskiajalla, niin nykyäänkin ihmissuhteissa sitoudutaan toiseen ja aletaan uskomaan, että tarvitsee toista. Ettei pysty enää elämään ilman toisen rakkautta. Luodaan satumainen kuva toisesta ihmisestä, rakastutaan siihen täysin mitoin ja unohdetaan katsoa sielun silmin enää mitää muuta elämässä kuin tätä toista ihmistä. Ja käytännössä toisena ääripäänä: ei uskota tosirakkauteen, vaan pelkästään tietynlaiseen välittämiseen ja kumppanuuteen, että ’rakastaminen’ on ainoastaan päätös viettää elämä yhdessä toisen kanssa, läheisyydenkaipuun ja yhteiskunnallisen hyödyn nimissä. Noniin hyvät lukijat, suosittelisin teille kompromissia. Kuten Juice Leskinen laulaa, sun kanssas katson maailmaa ja samaa unta nään. Hänen kanssaan yhdessä rakastan maailmaa. Hyvää ruokaa, hyvää musiikkia, kivoja päiviä ja unia. Toisen ihoa, itseäni, söpöjä eläimiä. Toisen ihmisen rakastaminen sietäisi olla kaksi yhdensuuntaista voimaa vahvistamassa toisiaan, eikä kaksi voimaa suuntaamassa toisiinsa. Siinähän tapahtuu vain hiukkasien räjäyttämistä pieniksi osiksi ja ties mitä oikosulkuja. 

Kanavoi siis rakastamisen voimasi viuhkaksi kaikkialle elämääsi. Rakasta elämää, rakasta sitä yhdessä jonkun toisen kanssa, rakasta itseäsi, rakasta rakastamista. Sillä rakkaus, se on maailman ainoa hyvä. Muut hyvät ovat vain rakkauden eri muotoja, joten onnellisuuden avainsana on aito rakkaus, ilman ehtoja ja niitä kiiltokuvakohteita.