Helvetti on toiset ihmiset on paratiisi
l’enfer, c’est les autres, helvetti on toiset ihmiset.
Jean-Paul Satre kirjoitti näytelmän Suljetut ovet (ransk. Huis Clos), jossa käsitellään eksistentiaalifilosorian perusteemoja. Sartren näytelmä kuvaa kolmen vastikään kuolleen ihmisen kohtaamista pienessä huoneessa, jossa he joutuvat viettämään ikuisuuden. Teoksen on oletettu sijoittuvan helvettiin. Kiduttavaksi tätä paikkaa eivät tee tulikivet, vaan toiset ihmiset ja teoksen tunnettu sitaatti kuuluukin ”helvetti on toiset ihmiset”. (wikipedia copy-paste hihiii)
Vaikken itse näytelmään ole lyhyttä kuvausta kummemmin perehtynyt, olen pysähtynyt pohdiskelemaan tuota lyhyttä lausahdusta viimepäivinä. Ja sehän on ihan totta – helvetin ympärillemme luo riippuvuus ja takertuvaisuus muihin ihmisiin, kanssakäyminen hankalien ihmisten kanssa sekä muiden ihmisten negatiivinen toiminta meitä kohtaan. Lisäksi, heti kasvuvaiheessa opimme varttuneemmilta tavat reagoida tietyllä tavoin eri asioihin, ja ehkä merkittävimpänä: opimme pahoittamaan mielemme. Anthony de Mellolta opin, että ei mikään tai kukaan maailmassa voi pahoittaa mieltämme; me vain opimme, että tietyistä asioista tulee pahoittaa mielensä ja että se on täysin ookoo ja inhimillistä. Täten emme edes kyseenalaista suruamme ja pahimmillaan emme edes halua nousta surusta pois. Annamme epätoivon, itsesäälin ja turhautumisen täyttää meidät, upottaa kaiken hyvän syvälle pohjamutiin niin, että aaltojen laannuttua niiden esiinkaivaminen on aina vain hankalempaa, ja jotain aina tippuu matkan varrelta. Ja taas toisaalta, meille myöskin koulutetaan jo taaperona ne asiat, mistä tulee hyvä mieli ja mistä pitää pitää kiinni. Opimme jo pienenä asettamaan ehtoja onnellisuudellemme ja esteitä rakkaudellemme, joiden poistaminen vaatii suuresti työtä ja vaivannäköä. Helvetti on luotu: valmiita ennakko-odotuksia (en voi olla onnellinen ilman tätä ja tuota, kaikillahan on ne!), reagointimalleja (jos minua kohdellaan paskasti, minulla on syytäkin olla surkealla mielellä tai olen seitsemännessä taivaassa silloin kun olen rakkaani kanssa!) ja hyvin kauniiksi teoriaksi summattuna tunnelukkoja; suosittelen suuresti perehtymään aiheeseen ja Kimmo Takasen Tunne Lukkosi -teokseen.
Mutta. Jos tieteellisiä kaavoja laadittaisiin ja paratiisi olisi helvetin vastakohta, kaavani aiheesta olisi
Helvetti=Toiset ihmiset , helvetti=paratiisi.
Ääripää on aina ääripää. Käsite on aina käsite. Ruusu on ruusu ja se vain kukkii, kukki naapuriruusu sitten kauniimmin tai heikommin. Jos me ihmisetkin vain oppisimme kukkimaan. Kukoistamaan! Jos sataa, okei, otetaan sadevedestä hyöty irti ja sitten ollaan taas kukkia. Jos aurinko paistaa, okei kivaa! Mutta sitten ollaan taas kukkia. Amppari tulee imemään mettä, tervetuloa amppari. Joku istuttaa minut toisaalle, kivakiva, kasvatetaan juuria tähän. Minut poimitaan maljakkoon, siisti paikka, olen silti kukka. Alan kuihtumaan, ei mitään, seuraavaksi olen multaa. Miksei kaikki elä näin? Sen sijaan rääkytään kuin mitkäkin riiviöt, miksei aurinko paistaaah? Ärsyttää ku vettä sataa, oon niin surullinen! Tyhmä toi naapuri olevinaan niin hieno tyyppi… Ja. Niin. Edelleen.
Musta on tullut ruusu! Mä en oo enää ihminen, sen käsityksen alla on kaikki typerät INHIMILLISET syyt pahoittaa mieli muiden teoista (tai hyvä esimerkki: lainakoira oksensi kahesti mun valkoiselle matolle. En uskaltanut kertoa mun siskolle koska se olisi kiljunut KAMALAA! HYI! SUN MATTO ON PILALLA! Ja itse olisin joutunut samaistumaan hänen tunteeseen, koska c’mon, jos koira byyttaa sun matolles ni eihän se nyt oo ookoo. Siitä pitää vähän raivota. Muo se asia ei hetkauttanut yhtään. Eikä se, että se koira jätti mun 37 ja puoleen neliöön varmaan saman kilomäärän karvaa.), tai tuntea itsensä laiskaksi kun ei saa aikaseksi mitään (olen eilistä lukuunottamatta saanut itseni lähinnä nousemaan sohvalta vessaan ja voitelemaan leivän.) tai vaikkapa sääliä itseään yksinolosta vappuaattona, kun kaikki muut pitivät hauskaa kavereiden kanssa (itse olin helkutin tyytyväinen kun mun ei tarvinnut antaa puheenvuoroa vappukaverilleni, se vain käänteli päätä ja hymyili (läähätti) mun jutuille.).
Relatkaa. Kohta tulee taas talvi!