Marraskuinen aamu
Istumme aamupalalla. Aurinko on nousemassa, värjää talvisen maailman hempeän sinisen ja vaaleanpunaisen sävyin. Pientä joulunodotusta sieluissaan ihmiset kipittävät kaduilla kohti päivän askareitaan. Toivotan poikaystävälleni kivaa päivää, ovi sulkeutuu. Vielä toinen aamukahvi. Vielä yksi artikkeli puhelimella. Vielä yksi huokaus, sitten nousen. Aion nousta, mennä suihkuun, jutella ihmisille, rientää kouluun. Luento, kiva opiskella, kivat vaatteet päälle ja voin olla tyytyväinen suoritukseeni.
Mutta en hievahdakkaan, en jaksa. Jo yli vuoden kamppailleena, tunnen sairauteni ja tiedän, ettei pakottaminen auta. Sen sijaan, avaudun jälleen tunteilleni. Avaudun surulle, kivulle ja tuskalle. Se sattuu ja pelottaa joka ikinen kerta, mutta muuta vaihtoehtoa ei ole. Olen päättänyt parantua, olen monta kertaa todistanut haitat tunteiden patoamisesta ja itsensä pakottamisesta, enkä lähde sille tielle enää. Haluaisin kiukutella kuin pikkulapsi jota surettaa, kun ei pääse uimahalliin vesirokon takia. Haluaisin mennä, haluaisin tehdä ja kokea.
Reippaan ja innokkaan aamunaloituksen sijasta rauhoitun jälleen. Suljen silmäni, seuraan kipua. Seuraan surua, kun se asettaa jälleen jo tutuksi tulleen painonsa rintakehälleni, valuu käsivarsiani pitkin sormenpäihini. Silmiäni kihelmöi, annan kyynelten tulla. Olkoon ne siunattuja, muistan myös ajat kun en kyennyt itkemään. Unohdan aiemmin suunnitellut aikataulut, rauhoitan ahdistuneisuuden joka nykii minua hihasta, vaatii heti stressaamaan, muistuttaa tekemättömistä tehtävistä. Kelaan mielessäni viimeöisen painajaiseni läpi, rauhoittelen itseäni ja muistutan sen olevan unta, toipumisprosessini ikävää jälkeä, mutta joka lopulta auttaa mieltäni vapautumaan. Suren itse surua, muistutan itselleni että se on täysin normaalia, enkä ole syypää tähän.
Ja nyt, kun suru on saanut vallan ja mielessäni on jälleen utuinen alakuloisuus, houkuttelen itseni lähtemään. Vatsassani vähän muljahtaa, kulmani menevät kurttuun, ahdistus huutaa mielessäni: ENTÄ JOS SAAT TAAS LUENNOLLA PANIIKKIKOHTAUKSEN?!? Ja alakuloisuus houkuttelee minua syvälle peiton alle: Mitä väliä, jos jäät nyt vaa tänää kotii. Mutta lempeästi, rauhallisesti ja myötätuntoisesti laitan ihanaa musiikkia soimaan, kelaan läpi hauskoja juttuja mitä olen kokenut koulukavereitteni kanssa ja rakkaudella taistelen sairauteni aloitekyvyttömyyttä vastaan.
Ja näin, menen suihkuun ja lähden kouluun kahta tuntia myöhemmin. Mutta jälleen oikeat valinnat tehneenä, parantumistani edistäen. Helpointa olisi vain luovuttaa, lopettaa ainainen kyseenalaistaminen ja yrittäminen, sillä tunteeni ei yleensä ole samaa mieltä päätöksieni kanssa. Mutta miten voisi ollakkaan – onhan mieleni epäterve ja oireilee sairautensa mukaan. Mutta kipu jonka tunnen muistuttaa palkinnosta – vahvemmasta minästä, joka pystyy halata kipua niin lujasti samalla kun valmistautuu päivään, tai kun seisoo liikennevaloissa tai katsoo peiliin vessassa, ja rutistaa sitä niin kovasti että se muuttuu kevyemmäksi.