Vuosipäivä

Kolmesataa kuusikymmentä viisi päivää sitten viimeisen kerran pelkäsin, uskoin ja toivoin etten selviä elämästä. Etten selviä masennuksen aiheuttamasta taakasta, paranemisesta, elämän kärsimyksestä; siitä, etten koskaan pääse kapuamaan sille onnellisuuden tasanteelle mille olin koko ikäni kurkottanut. Olin perheeni luona, ympärilläni rakkaat ihmiset ja hyvää ruokaa. Mutta tunsin hukkuvani, ja pahan olon taakka tuntui liian painavalta kantaa. Siitä iltapäivästä selvisin soittamalla siskoni huoneen nurkasta kriisipuhelimeen, kertomalla synkimmät ajatukseni ammatti-ihmiselle. Kerroin, etten usko pärjääväni enää. Kerroin, että haluaisin tehdä itselleni jotain. Ja pian kyyneleet ja suru alkoivat tulvimaan sisimmästäni, vapisin ja nyyhkytin ja kuuntelin rauhallisesti puhuvan naisihmisen ääntä, joka totesi ettei ole ihmekään että voin niin huonosti. Minulla on raskaita tapahtumia menneisyydessäni, minulla kestää aikaa parantua niistä. Hän kertoi ymmärtävänsä, hän kertoi sen olevan täysin normaalia. Hän kehotti keksimään jotain mukavaa tekemistä loppuillaksi, vaikka jotain hyvää välipalaa. Ei mitään sen kummempaa, kehotti vain keskittymään yhteen iltaan kerrallaan. Niinpä sitten uupuneen rentoutuneena itkusta ja vuodattamisesta menin halaamaan äitiäni ja muistaakseni piirtelin kuvia tunteistani. Ne näyttivät tyhmiltä ja angstiteinin dramatisoinnilta, mutta kynän liukuessani paperilla mieleni kuitenkin keskittyi tunnustelemaan uteliaana sitä pelottavaa tunnetta, joka täyttää minut aika ajoin. Kaveerasin sen hirviön kanssa, joten ensikerralla kun se puristaa minut lähes tukehduksiin, osaan hieman ehkä rentoutua ja luottaa että se menee kohta ohi, sen on tarkoitus jokatapauksessa haihtua.

Vajaan viikon kuluttua tuosta illasta vietimme ensimmäisen illan yhdessä nykyisen avopuolisoni kanssa. Järkevänä olisin ajatellut ettei moiseen olisi kannattanut ryhtyä niin vaikeana aiakana, vaikeat tapahtuman aivan lähimenneisyydessä, mutta keskityin vain päivään kerrallaan. Yksi aamu, iltapäivä, yö iho vasten toisen ihoa. Ja niin, kevät tuli, ja sain nukahtaa joka yö tämän rakkaan ihmisen syliin. Sain kertoa synkimpiäkin ajatuksiani hänelle, joka rakkaudella alusta asti kuunteli ja kenen tyyntä ja viisasta mieltä ihailin alusta asti. Kun en voinut hyvin ja paha olo pusersi rinnassa, hän halasi ja odotti kanssani hengityksen tasaantumista. Aivan kuin olisin kaatuillut ja rypenyt mutaisella polulla täysin uupuneena jo pitkään, ja hän tuli nostamaan minut ylös ja auttamaan minut eteenpäin. Nykyään postiluukussa lukee molempien nimet ja ensimmäisestä ulkomaanmatkastamme on yli puoli vuotta.

Tämä kaikki on täysin sanoinkuvaamatonta. Miten siitä, josta ei ikinä olisi uskonut selviävänsä, pääsikin yli? Miten juuri sillä hetkellä, kun kompastelin ja pääsin tämän kerran vielä vain nipin napin ylös, sain maailman parhaimman avun? Miten voikaan elämä muuttua kaiken tällaisen jälkeen. Miten onkaan voinut elää aiemmin ymmärtämättä tätä, mikä on totta ja mitä on onnellisuus.

Sitä sanotaan, että sen arvon tajuaa vasta, kun sen menettää.