Masennuslääkkeistä.. ja helvetistä niiden jälkeen

Viisi aamua takaperin, noin kahdeksansataa mielialatablettia kurkustani alas kiskoneena tuli se päivä, kun lopetin lääkkeet kokonaan. Olin asianmukaisesti minua hoitaneen psykiatrin ohjeita myötäillen syönyt lääkkeitä riittävän kauan, valinnut rauhallisen ajan lääkityksen lopettamiseen ja rauhassa vähentänyt annostusta mahdollisten vieroitusoireiden välttämiseksi. Olin valmistautunut mahdollisimman hyvin, perehtynyt lääkkeen käyttöohjeisiin ja jutellut lääkärin kanssa. Olin kyllästynyt sivuoireisiin jo lääkettä syödessäni, ja kun annosta vähennettiin ja sähköiskumaiset tunteet päässä lisääntyivät, olin jo aivan valmis pääsemään irti minut aikoinaan ehkä pelastaneesta lääkkeestä. Hetken aikaa luulin jo selvinneeni pahimmasta; oloni ensimmäisinä päivinä ilman lääkettä oli kohtuullisen hyvä. 

Toisen päivän iltana aloin voimaan jo huonommin. Epämiellyttävät, sähköiskumaiset tunteet vain lisääntyivät. Niin pelottavalta kun se kuulostaakin, lääkkeestä vieroittuminen aiheuttaa jostakin syystä tällaisia säpsäyksiä jatkuvasti; katsoessani sivuille, räpäyttäessäni silmiä tai keskittyessäni aivoistani lähtee säpsähdyksiä, kuulen korvissani pienen naksahduksen ja ihollani tuntuu kuin koko kroppa saisi ison sähköiskun. Nukahtaessani saatan havahtua siihen, kun tunnen aivan kuin salaman paukahduksen koko kehossani. Kuivatessani itseäni suihkun jälkeen säpsyt haittaavat motoriikkaa, tuntuu mahdottomuudelta ohjata pyyhe käsillä jalkojen ympäri. Näköä haittaa, en pysty oikein tarkentamaan katsettani. Suoraan käveleminen tuottaa haastetta ja törmäilen seiniin ja huonekaluihin. Valonvälähdykset, kovat äänet ja käsivarttani vahingossa hipaiseva huivi saavat minut säikähtämään ja säpsähtämään. Ei tee mieli ajatella, keskustella liikkua saatika tehdä töitä. Silti raahaudun työpaikalle ja itkua pidätellen teen työni ja soperran työkavereille jotain vähän heikosta olosta. Hetken aikaa työpisteellä istuttuani alan voimaan pahoin, ja eilen kerkesin juuri ja juuri vessaan oksentamaan. Taukoni vietin istumalla vessanpöntöllä itkien ja täristen. Vihdoin kotiin ja nukkumaan päästessäni vaivun levottomiin painajaisuniin, jotka peittoavat lääkityksen aikaiset kauhu-unet. Aamulla hymähdän pohtiessani, että vaikka oloni on yhtä helvettiä, olen iloinen kun yöunet on hoidettu pois alta ja pääsen kärsimään tätä valveillaolon työmaata.

Tiesin, että tulen saamaan vierotusoireita. Mutta silti, ymmärrän nyt vasta miten kovasti lääke on vaikuttanut minuun, siihen kuka olen ja miten ajattelen. Tunteet tuntuvat jo nyt aivan erilaisilta, ja kaikesta pahasta olosta huolimatta olen innoissani siitä, että pian olen oikeasti oma itseni. Se, joka ei ole lääkkeillä muokattu tai hukkumassa itsetuhoon. Lääke varmasti oli aiheellinen, mutta silti koen jääneeni yksin tässä vieroitusvaiheessa. Uskon itse pärjääväni, mutta entä monet muut masentuneet? Entä ne, jotka ovat syöneet lääkettä minuakin pitempään, ja kärsivät minuakin pahemmista oireista? Entä ne, keillä ei ole sellaista tukea kun mitä minä rakkailtani saan, tai tietoa että tämä on normaalia ja paha olo, epätoivoisuuden tunne ja ahistus menee ohi? 

Itselläni on täysi työ pysyä erossa epätoivossa joka istahti vierelleni silloin kun lääkkeet jäivät pois, kysyen, että etkö ole jo kestänyt tarpeeksi. Tämähän on jo aivan liikaa, eikö nyt viimeistään olisi aika luovuttaa, se ehdottaa. Se muistuttaa kaikesta kärsimästäni pahasta, se kertoo minun aiheuttavan pahaa mieltä rakkaalle avopuolisolleni, se kertoo minun valuvan taas alaspäin elämässä ja että kaikki edistykseni ovat menossa hukkaan masennuksen häiriköinnin vuoksi. Miksi sinnitellä, mitä väliä?

Vaikka suren, kärsin, valitan ja tarvitsen nyt läheisteni tukea enemmän kuin aikoihin, olen varma että selviän. Olen varma, että haluan selvitä ja kestää tämän kaiken. Elämä, jolla olen siunattu ja jonka olen ansainnut, on älyttömän arvokas ja kokemisen arvoinen. Se on ja tapahtuu ympärilläni, olen itse sen arvoinen ilman ehtoja. Riittää kun hengitän, riittää kun olen minä. Tämän kaiken vuoksi kestän kyllä vielä tämän vaikeuden, nämä lopetusoireet, tämän työvuoron. Koska ne, kaikessa rumuudessaan ovat yksi sävy elämäni värejä nyt, ja tästä opin jälleen. Elämä ei ole jotain sellaista, josta voi valita suosikkipalansa ja jättää ne inhokit lojumaan ulkopuolelle. Ei, elämän kauneus erottuu rumuuden ympärillä.

Tämän kaiken ollessa niin kytköksissä siihen kärsimykseen jota puolitoista vuotta sitten koin, on vain muistutettava itseään tämän olevan ohimenevää, lääkkeistä johtuvaa. Lääkkeellä, joka katkaisi aikoinaan aallonpohjan josta en välttämättä olisi päässyt näin kunnialla ylös, on kääntöpuolensa. Se ikäänkuin purkaa nyt varastoimansa tuskan, sillä mikään kemikaali, mikään terapia eikä mikään huumausaine varastoi itseensä niitä vaikeuksia, joita meidän on itse kohdattava ja käsiteltävä. Olen sitä mieltä, ettei monillakaan samalla lääkityksellä olleilla ole tietoa tästä mitä lääkkeiden lopettamisesta seuraa. Sen asian eteen aion jotain tehdä. Mutta ensin parannan itseni. Päivä kerrallaan!