Kun kaikki on niin hyvin… muista, että kohta on taas huonosti!
Eilen illalla juttelimme siskoni kanssa kuulumisia pitkän aikaa puhelimitse. Kerroin hänelle onnenkyynelten valuessa, kuinka viime päivinä olemme innoissamme puolisoni kanssa suunnitelleet tulevaa, haaveilleet realistisia haaveita; kuinka pienet askeleet, joita uuden minän eteen olen taapertanut, ovat tänään tuoneet minut jo selkeästi sille polulle jossa haluan jatkaa. Se tunne, että elämä on iloista ja kiinnostavaa, on hyvin kaunis. Ja niin arvokas, sillä sen onneen meinaa nyt pakahtua, kun on joskus ollut täysin ilman tuota tunnetta. Ja vaikkei täysin olisikaan menettänyt elämänintoansa, on masentavaa elää elämää, joka ei toteuta omia toiveita ja unelmia. Mitä järkeä missään oikeasti olisi, jos emme toteuttaisi unelmiamme ja tekisi päivittäin asioita, joista todella nautimme?
Elämäninnon nostattama keveys auttaa minua keskittymään myös nykyhetkeen. Olen jotenkin ehdollistunutkin elämässäni siihen, että jos tulevaisuudessa on huomiota vaativaa tapahtumaa tiedossa, on hyvinhyvin tärkeää erotella ne hetket, kun tietoisesti ratkaisee ongelmia ja pohtii vaihtoehtoja ja luo suunnitelmaa, ja ne, jolloin on aika keskittyä siihen mitä kädet tekee. Nykyhetkeen. Sillä hyvä elämä tapahtuu myös nyt. Jos et osaa nauttia siitä nyt et osaa silloinkaan kun kalenterissa on se päivä, kun nämä huippusiistit tapahtumat ovat täydessä vauhdissa. Vaikka onnen asioita tapahtuu ’hyvinä päivinä’ joka hetki, on tärkeää ymmärtää joka ikisen arvo. Katselemalla maisemia korkeuksissa niistä nauttien auttaa jaksamaan, kun elämä taas nykii vähän pinnan alle ja muistuttaa raakuudestaan, hyvää tarkoittavalla tavalla. Miten muuten kasvaisimme.
Siirretäänpä käytäntöön. Viimeviikolla olin totaalisen murtunut. Takana oli vierotusoireiden (SSRI -lääkkeet puoleltatoista vuodelta) täyteiset viikot, huonot unet, nuhtelut työpaikalta, ja totaalinen epätoivo. Jep, juuri se ystäväisemme joka puhuu tuolla takaraivossa: ”En oikeesti enää jaksa! Mun on pakko luovuttaa, jonku pitää nyt sääliä ja hoitaa mut pois tästä mun puolesta!!!” . Niiin helpottavaa tietää, ettei se ole totuuden torvi – muttei sitä aina ole helppo muistaa, kun itkee rankkaa päivää peiton alla, ymmärryksen puutetta työpaikalla ja mikä pahinta, omia vikojaan ja vajeitaan jotka muka ovat minut tähän tilanteeseen saattanut. Synkät ajatukset valtasivat mieleni työmatkoilla, ja tuntui kuin silmilläni olisi ollut maailmaa muokkaavat lasit joiden läpi kaikki nyt vaan näyttää niin surkealta. Mutta jokatapauksessa – olin niin surullinen että aloin olla jo turta.
Mitä sitten tapahtui? Ei mitään kummempaa, kai, rakastavat läheiset ja heidän tuki, kotilepo ja ruoka. Ja aika. Aika, joka antaa meidän liusua aina eteenpäin, hyvästä ja pahasta. Taisin siinä lauantaina aamujoogassa huomata mielessäni vipeltävän ajatuksen, joka halusi protestoida työpaikalle (tai ainakin kertoa tunteistansa). Nappasin siitä kiinni, avauduin tunteistani tavalla, johon en olisi aiemmin pystynyt, ja olin siitä ylpeä. Töistä palatessani olin oikein vitsikkäällä päällä ja sunnuntai oli mitä ihanin päivä. Elämä jälleen hymyilee, ollaan taas oikein ääripäässänsä.
On niin huvittavaa, miten mieli, tunteet ja niihin reagointi myrskyää pääkopassamme niin, ettemme nenää pitemmälle nää näissä vaikeissa (tai keveissä) tunteissa. Tai sanotaanko, että tunteet ovat välillä niin vahvoja, ettei niihin meinaa millään saada etäisyyttä. Ei löydy mitään murtokohtaa, mistä voisi vapauttaa vaikean olon. En pystynyt kokemaan viime viikolla edes luottamusta siihen, että ajan kanssa olo paranee! Tästä oppineena paistatellessani auringossa mahtavan asanaharjoituksen jälkeen loin eväsrasiaa mielelleni huonoja päiviä varten. Katselin torin laidalla keikkuvia höpsöjä pulupalleroita, ja niiden kaunista sulkapeitettä. Koitin asettaa niihin muistutuksekseni, kun seuraavana ankeana päivinä tarkkailen niitä, ajatuksen: todellisuus ja sen hyvyys säilyy, vaikka tunteet myrskyisivät. Sitten nostin katseeni taivaalle, jonne piilotin muistiin, että rentoudu ajalle, oli tilanne mikä tahansa. Ja käsiäni ja heiveröisiä arpia tarkkaillessani mietin kliseistä lausahdusta se mikä ei tapa, vahvistaa. Kerroin maailmankaikkeudelle, etten pelkää enää pahoja päiviä, ankeita tunteita, epätoivoista itsetuhoisuutta. Koska selviän. Näillä ajatuksilla, joiden todellisuutta todistan hyvinä päivinä, pystyn luottamaan aina tähän parempaan tulevaan ja myrskyn laantumiseen. Se on todellista totta, minkä olen ihan itse päässyt onneksi tutkiskelemaan – toisinaan pohjanmaan kautta. Nyt hyvistäkin päivistä voi nauttia yltäkylläisesti, kun ei kokoajan tarkkaile kelloa, milloin hupi loppuu. Saatika jännitä vatsanpohjassaan sitä huonojen tunteitten laukaisijaa ja sen ilmaantumista onnenpäiviin. Voi ihana elämä ja sen vuoristorata!