Nykyajan onnellisuuden utopia
Ihmiset ovat aikojen alusta saakka yrittäneet kehittää teorioita selvittämään ihmisen syvällistä tarkoitusta maapallolla. Yksilö pyrkii tänäpäivänä onnellisuuteen, mitä se ikinä tarkoittaakin. Teollistumisen ja nykyteknologian kehityksen myötä mikään ei enää tunnu riittävän, onnellisuus määritellään aina vain tulevaisuuteen: kun olen rikas, kun saan tehdä unelmieni töitä, kun minulla on aikaa harrastuksilleni, kun minulla on rakastavia läheisiä ympärilläni.
En ala väittämään, etteikö raha ja nykyajan mukavuudet lisäisi hyvää oloa ja tyytyväisyyden tunnetta, mutta taito, jolla näitä asioita pitäisi käsitellä tuntuu kadonneen ihmisolioilta täysin.
Kristinuskon ja teollistumisen muovaama hullunkurinen kulttuurimme antaa meille viitteitä, mitä on se ihanteellinen ja arvostettu elämä. Uskonto, joka ohjaa ihmistä pelottelemalla ja teollisuus, joka käyttää hyväksi ihmisluonnon ahneutta ja mukavuudenhalua. Hyväuskoinen ressukka seuraa näitä viitteitä ilman kritiikin häivää päätyen ojasta allikkoon. Niiden mukaan onnellisuutta etsitään ulkopuolelta: matkustele, saat uusia kokemuksia ja koet iloa. Osta hieno auto, saat kehuja ja mukavuutta elämääsi. Hanki paljon ihmisiä ympärillesi, on mukavaa viettää aikaa läheisten ihmisten kanssa. Tee unelmiesi työtä, jotta edistyt ja saat jälleen ulkopuolisilta arvostusta. Usko Jumalaan, se on ihmisen oikea henkinen tie. Muuten palat helvetissä, älä siis missään nimessä kyseenalaista vanhoihin aikoihin sidottuja oppeja ja elämänkatsomusta.
Nykyihminen on kehittynyt jo 200 000 vuotta sitten. Tapa, jolla elämme eli haalitaan materiaa ja kerätään arvostusta ulkopuolisilta on sen sijaan kehittynyt tuohon lukuun verrattuna ihan pikku hetkessä. Pidämme hoksottimet täysin nykyajassa ja unohdamme täysin alkuperämme ja luonnon – eipä siis ihme että moni herää maanantaiaamuna juodessaan kolmatta kuppia aamukahvia pohtimaan, onko tämä nyt sitä ihmisen elämää. Hukutamme itsemme työhön, pyrimme jatkuvasti ratkaisemaan käsillämme olevia ongelmia liittyivät ne sitten työhön tai siviilielämään. Ani harvat meistä pysähtyvät ja vain katsovat. Sillä ongelmat ja epäkohdat kuuluvat elämään väistämättä, ja niiden jatkuva eliminointi on kuin juoksisi karkuun varjoa jonka valo luo jalkoihimme. Ne ovat asioita, jotka voi ratkaista vain hyväksymällä, ei tuhoamalla.
Jokainen meistä on lopunperin yksin. Meditoimalla olen kokenut sen rajan, minkä toiselle puolelle mennessä ensimmäisiä kertoja ihan säikähtää. Tunne on kuin seisoisit tyhjässä tilassa – pelkäät avaraa tilaa niin paljon ettet uskalla katsoa. Mutta kun uskallat, voit kohdata mielesi möröt ja halinallet sellaisina kuin ne ovat, ja löytää sen todellisen ihmisluontosi. Ihmisluontosi, joka haluaa pysähtyä hetkeen ja ihailla elämää. Ihmisluontosi, joka hyväksyy asiat sellaisina kuin ne ovat ja antaa epämiellyttäville asioille tilaa olla mitä ne ovat. Ihmisluontosi, joka nauttii hetken kauneudesta mutta tietää, ettei mikään kaunis kestä ainiaan eikä silti vaivu epätoivoon katsellessaan ruusun tiputtavan terälehtensä. Ihmisluontosi, joka hengityksellään yhdistyy maailmankaikkeuteen: veden virtaukseen joissa, tuulen henkäyksiin vuorilla, lumisateeseen ikkunasi ulkopuolella. Nämä ominaisuudet löytyvät meistä jokaisesta, ja ne ovat ainekset aitoon elämään. Mutta vain sinä itse voit pysähtyä, hengittää ja nähdä, mitä on aito elämä. Kukaan opettaja, mikään mainos tai oppikirja ei tuo näitä asioita luoksesi.
Joten rakas lukija, pysähdy. Elä. Olemme paljon muutakin kuin huolitellut ulkomuotomme.