Hengellisyydestä
Vähän yli vuosi sitten, koin jotain sanoinkuvaamatonta. Olin toipumassa pahimmasta sairauteni kanssa, ja meditoin ja joogasin päivittäin. Luin Anthony de Melloa, kokeilin vähän arasti mindfulness -tekniikoita ja eräässä hetkesä vain kaikki muuttui. Ikäänkuin tajusin kaiken, sulauduin univeraaliin ykseyteen, näin hienosti sanottuna. Tiedän, että jos tätä lukee keskiverto kaveri, kuten vaikka työkaverini, opiskelukaverini… aika varmasti moni pohtii, etten nyt ole ihan tosissani. Tiedän, kertomani on todella absurdia, mutta koin valaistuneeni.
Ymmärsin yhtäkkiä kaiken, mistä de Mello puhui. Ymmärsin, miten hupsua ’nukkuvan’ ihmisen elämä on; täyttä epätietoisuutta omasta jumalallisuudesta, ihmismielen kyltymättömän nautinnonjanon täyttämistä, sitä epätoivoa kun aina vaan kovan työnkin jälkeen huomaa, että ei ole vieläkään kaikki okei. Kärsimys ei lopu. Jotain puuttuu. Tätä on sisäisen rauhan puuttuminen. Tämä on sitä, kun lupaat itsellesi onnellista tulevaisuutta, mutta jos joskus kiinnittäisit huomiota näihin ajatuksiin, panisit merkille, että ’onnellisuuden’ rima nousee aina vaan sitä mukaa, kuin sitä kurkotat.
Lähdin tämän kokemuksen pauloissa kävelylle. Hymyilin ihmisille, oli taianomainen olo. Suihkussa ihmettelin, miten monta peseytymiskertaa olin hukannut keskittymällä johonkin aivan epäolennaiseen pehmeän lämpöisen veden virratessa ihollani. Pyykkiä ripustaessani meinasin suunnitella, mitä teen seuraavaksi, entä sitten, mitä kaikkea nyt pitikään muistaa… Mutta tajusinkin, että voin luottaa tulevaisuuden minän taitoihin hoitaa tulevaisuuden tehtävät – voin keskittyä nyt huuhteluaineen tuoksuun ja viileään tekstiiliin kämmenissä.
Tuosta päivästä asti iso osa päivistäni on ollut hyvin erilaisia. Ymmärsin, että kärsimykseni oli lahja – ilman sitä en olisi kyennyt muodostamaan maailmankuvaani täysin uudelleen ja löytämään aitoa elämää. Kukaan ei opettanut minulle mitään, kukaan ei ehdottanut minulle meditaatiota, ei kertonut näistä totuuksista mitä ei voi sanoin kuvailla, minä vain päädyin tälle tielle. Ja siitä olen suunnattoman kiitollinen.
En anna stressin, materialismin, kateuden, ahneuden, vihan, innostuksen, jännityksen, en minkään tunteen ottaa minusta täyttä valtaa. Olen oppinut ottamaan etäisyyttä kaikesta tästä. Olen oppinut tunnistamaan ihmismielen ja sieluni. Kyllä, sieluni. Olen sielu ihmisruumiissa, koulutan ihmismieltäni siten, että mieleni on työkaluni enkä ole mieleni orja. Tämä valaistumiskokemukseni oli tavallaan se hetki, kun oikeasti tajusin kaiken ja löysin eron mielen ja sielun välillä. Päästin irti egoni ja itsekriittisyyteni otteesta, ja kuuntelin sydäntäni. Olin kuin aikuinen pikkulapselle, kuuntelin mitä hän tarvitsee ja täytin tarpeet äidin huolenpidolla. Kukaan ei ohjannut minua tähän, kukaan ei kertonut, että vaikka on rankkaa, se kannattaa. En vain kestänyt aiempaa elämääni, minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa.
Jos jokainen ihminen voi osaltaan muuttaa maailmaa, haluan muuttaa sitä ohjaamalla enemmän sieluja valaistumaan. Haluan, että muutkin ymmärtävät sisäisen rauhan merkityksen ja oman mielensä temput, jotka ajavat ikuiseen levottomuuteen ja nautinnontarpeen juoksuhiekkaan. Haluan opettaa, haluan esimerkilläni johtaa, haluan näyttää tietä. Ja niin aion tehdä.