Onks sulla muka vielä masennus?

Jatkat edelleen sairaslomalla, tulevaisuudessa psykoterapiaa ja lääkitys jatkuu näillä näkymin ainakin vuoden.

Miksi, oi miksi, sisältäni kumpuaa jälleen syvä häpeä, se jääkylmä lamaantunut tunne joka huutaa korvaani LUUSERI! MITENNIIN ET MUKA KYKENE TÖIHIN EDES HETKEKSI?! ’Ihanneminäni’ olisi hymyillyt psykiatrin vastaanotolla, kertonut pärjäävänsä ja kertonut, että kokee voivansa mennä töihin tuossa parinviikon päästä. Ottanut ’haasteen’ vastaan ja marssinut uutena ihmisenä niiden samojen ihmisten joukkoon, jotka tietämättään toimivat helvetin luojina elämälleni syksyllä. Olisi innolla hypännyt kymmentuntisiin työpäiviin, sivuuttanut kommentoinnit salaperäisestä sairaslomasta ja kuunnellut uusien elämäntapojeni päivittelyä ja naureskelua.

Ketä ja mitä varten. Miksi itken, miksi koen itseni heikoksi. Miksi koen syyllisyyttä, miksi pelkään. Miksi häpeän, miksi aion kertoa läheisilleni asiasta selittämällä, että ’näin on vähän niinkun tapana ne sano, ei niitten mielestä kannata mennä ne sano, vaikka mä kyl sanoin et voisin mä mennä töihin ja oon ihan ookoo’. Miksi koen syyllisyyttä siitä, että myönnän itselleni olevani vielä toipilas ja haluan ja tarvitsen tätä. Miksi lääkärin vastapäätä istuessani vääntelin kylmännihkeitä sormiani ja rintaani valui kolkko, painava massa. Koska olen ihminen, koska olen masentunut.

Mulla on hyviä päiviä. Itseasiassa, suurin osa mun päivistä on tosi hyviä, ihan sika hyviä! Nauran, vitsailen, laitan ruokaa, luen, siivoan, juttelen ihmisille. Moni vastaantuleva ihminen on paljon, paljon huonommalla tuulella kuin minä. Pohdin syvällisiä ajatuksia mutta tarpeen tullen vaimennan ajatukseni enkä jatkuvasti huolehdi murheista tai käsillä olevista ongelmista. Elämäni on kepeää ja otan asiat rennosti. Olen usein jopa se tyyppi, joka positiivisella asenteella tukee ja piristää muita ihmisiä kuuntelemalla ja lempeillä neuvoilla. 

Mutta kun pöly laskeutuu ja käperryn yksin halaamaan pehmoleluani, kaikki piilossa olevat haavat tulee esille vuotamaan ja hengittämään. Tai, kun elämään kuuluvat alamäet osuvat polulleni, voin taata, että meistä minä olen se joka valahtaa alemmas ja alemmas, kunnes pinnalla ei ole enää hiuskarvaakaan, ja painin kylmällä betonilattialla syytöksiä ja itsevihaa täynnä olevia haukkumasanoja huutavien kalkkarokäärmeitten kanssa. Ulospäin ei näy paljoakaan, mutta ruumistani ohjaa autopilotti samaanaikaan kun mieleni kiemurtelee tuskissa ja tärisevin käsivarsin halaa itseään, koittaen haparoida sitä oikeaa ajattelutapaa, joka ei luovuta.

46 päivää sitten, tehtyäni päätöksen erota entisestä poikaystävästäni, halusin viimeksi luovuttaa. Satutin itseäni, sekoitin pääni ja lamaantuneena seurasin veripisaroita jotka tippuivat paperille, jolla hyvästelin läheiseni. Ilman sitä yhtä maailman kauneinta sielua, siskoani, kuuntelemassa hengitystäni ja itkiessä kanssani, en halua miettiä mitä masentunut minäni olisi valinnut. Ehkä jotain vielä ikävempää, ehkä vain painunut pehkuihin ja aloittanut alusta.

Jos maailmankaikkeus ei pyörisi niinkuin se nyt pyörii, olisin työntänyt itseni työpaikalle. Olisin täten toiminut itsetuhoisesti. Olisin ehkä 46 vuoden jälkeen tehnyt edelleen arpia, tai ehkä jotain ikävämpää. Tai ehkä olisin silloinkin aloittanut taas alusta. Mutta nyt puhutaan venäläisestä ruletista, johon minä en lähtenyt mukaan. Hyvä niin, olen kiitollinen.

Rakkaat lukijat, ymmärtäkää masentunutta, vaikkette voi kuvitella mitä tämä on. Muistakaa, että avun pyytäminen on meille aivan kamalan vaikeaa, mutta ymmärtäkää myöskin, ettemme halua tulevan kohdelluiksi kuin sekopäiset tai vastuuttomat. Me kärsimme, emme vapaaehtoisesti.