Tulen kotiin vauhdikkaan työpäivän jälkeen, mielessä pyörii vielä työasiat. Välipalaa syödessäni koitan keskittyä lempijugurttini maistamiseen, mutta mieleni harhailee uudelleen ja uudelleen erääseen henkilöön, jonka kanssa toimin töissä tämän kevään. Olemme vasta tavanneet, hän palasi juuri sairaslomalta, jota hän piti veljensä kuoleman takia. Hänen veljensä oli myös minun vanha tuttuni, todella pirteä ja vitsikäs tyyppi. Joka ei kestänyt elämäänsä vaan päätti oman elämänsä jättäytymällä junan alle.

Lasken lusikan astiaan, hautaan kasvot käsiini ja itken. Itken surua, jonka näen työkaverini silmissä. Itken kärsimystä, mitä tuttuni on tuntenut ennen päätöstään. Itken, koska tunnen seisovani jyrkänteen laidalla, ja vasta vähän aikaa sitten olin horjahtamassa jyrkänteeltä alas. 

On syksy 2015. Olen aloittanut työt uudessa, mukavanoloisessa työpaikassa sekä muuttanut uudelle paikkakunnalle. Asunto on siisti, tosin aika syrjäseudulla mutta järkevä ratkaisu, sillä vuokra on halpa ja työmatka lyhyt. Takana on lomaton kesä ja paljon elämänmuutoksia, mutta koen olevani tarmoa täynnä. Jo lukiota aloittaessani tämä työpaikka oli haaveeni. Sain saavutuksesta rutkasti kunnianosoituksia tuttavilta, työpaikkani on monessa piirissä arvostettu. Työt sujuvat mallikkaasti, mutta iltojen vietto tapaa olla ongelmana. En tosiaan tunne kaupungista ketään, eikä työpaikallakaan ole samanhenkistä tyyppiä kenen kanssa jutella edes niitä näitä. Päätän kuitenkin pärjääväni, onhan minulla ihanat siskot sekä perhe, ja kaukosuhde sydänystäväni kanssa! 

Sitten huomaankin olevani väsynyt ja hieman alakuloinen päivästä toiseen. Syytän siitä vauhdikasta kesää, en ole jättänyt tarpeeksi aikaa lomailulle. Yritän lisätä yöunien määrää, mutta sitä mukaa alan kärsiä unettomuudesta. Mikä minussa on vikana, kysyn itseltäni. Rupean kyseenalaistamaan omia rutiineitani, koitan löytää väsymyksen syyn, mutta täysin tuloksetta. Sen sijaan oloni vain pahenee: säikähtelen helposti, kurkussani on pala, elohiiriä pitkin päivää ympäri kehoa, vatsa aivan sekaisin, liikunta ei maistu, ruoka ei maistu, ja päätäni särkee selittämättömällä tavalla. Sitten tajuan kaikkien oireiden syyn: olen heikko. Olen liian heikko tähän unelmieni työhön! Sisukkaana luontona otan kuitenkin haasteen vastaan ja alan painamaan töitä kahta kauheammalla tavalla. Jokainen sana tai ele jota esimiehiltäni saan, kulkee tehokkaan skannerin läpi ja muotoutuu mielessäni hienosti sanottuna kehittymisajatukseksi. Esimerkiksi: Että olin taas tyhmä! Ei enää ikinä tällaisia virheitä! Positiivista palautetta suorastaan janoan, mutta koen ettei janoni sammu koskaan vaan kasvaa kasvamistaan ja rima nousee sitä mukaa kun siihen kurkotan. Ulkopuolisille tietenkin näytän kauniin julkisivun: kotona kerron kuinka nautin joka hetkestä työpaikalla, miten työkaverit ovat mukavia ja koen olevani hyvä siinä hommassa. Tosiasiassa, joudun preppaamaan itseäni aamuisin koska koen olevani kauhusta jäykkänä. Mietin: Nolaan taas kuitenkin itseni. Niitä harmittaa kun tämmönen tomppeli palkattiin työntekijäksi. Kukaan siellä ei välitä minusta. Oon niin surkea. 

Eräänä sunnuntai-iltana, palatessani viikonloppureissulta huomaan, että rivitaloyksiööni on murtauduttu. Kaikki vähänkään arvokas omaisuuteni on viety. Kaikki kaapit on pengottu, ja huomaan useita tunnepohjalta arvokkaita esineitä kadonneen. Päätän välittömästi muuttaa keskelle kaupunkia, maksoi mitä maksoi ja sainkin ihanan kodin parhaasta kaupunginosasta. Vuokrasuhde alkaa kahden viikon päästä. Pakoilen siihen asti mahdollisimman paljon pelottavaa asuntoani työpaikalle myös öisin. Ne yöt, jotka asunnossa joudun viettämään, nukun koiranunta valot päällä ja kattilakasat ovien edessä toimimassa hälyttiminä. Koen olevani täysin rikki, itken kokoajan enkä pysty olemaan iloinen hetkeä pidempään. Päätän selviytyväni kaksi viikkoa, sitten ihana elämä ja onnellisuus alkaa kun saan unelmieni kodin! Luvattuun Onnellisuuden Maahan minulle on passina myös uusi tuttavuus, johon rakastuin ensisilmäyksellä herätessäni hänen kiharapäänsä vierestä erään baari-illan jälkeen. Alamme heti viettämään viikonloppuja ja välillä arki-iltoja yhdessä, ja hänen kanssaan on helppo olla oma itsensä, mutten kuitenkaan kerro että olen säälittävä surkuttelija. Ennen illallista pyyhin kyyneleet vessassa, ajattelen että kyllä tämä tästä jos vain kelpaan hänelle. Tunnen parasta tunnetta pitkään aikaan: kahden viikon päästä olen onnellinen!

’Kahden viikon päästä’ tulee ja menee. Uusi kämppä on kiva, uusi poikaystävä on kiva. Vakuutusrahat asuntomurrosta tuli tilille, uudet vaatteet ovat kivoja ja uusi harrastus on kiva. Silti. Koen olevani epäonnistunut elämässä, mokannut kaiken, jollain tapaa roskasakkia ja arvoton. Keskittymiskykyni on nolla, ja poistun itkukohtauksien saattelemina pankista, kuntosalilta, työkaverin auton kyydistä ja ruokakaupasta. Kadulla kävellessäni mietin, että haluaisin kaatua ojaan ja jäädä sinne. Tahtoisin pois. Pakoon. En ulkomaille, en lomamatkalle tai kuulennolle, vaan merenpohjaan. Pilven reunalle. Eräänä surkeana iltapäivänä lokakuussa työpäivän jälkeen reilua viskipaukkua niellessäni katson ikkunasta järvelle. Haluaisin hypätä sillalta ja hukkua jääkylmään veteen.

Siitä tulee minulle kuin uusi harrastus. Tulen töistä, makaan tunnottomana ulkovaatteet päällä eteisessä, avaan viskipullon, mietin miltä hukkuminen tuntuisi. Ansaitsisin sen. Joidenkin tässä maailmassa kuuluu olla synkkiä, kaikkien ei kuulu elää. Olemassa oleminen pahimpina iltoina sattuu, kipu on suurempi kuin koskaan olen tuntenut. Rintani on puristettu kasaan, käteni ovat halvaantuneet, pääni on täytetty mustalla massalla. Poikaystäväni on huomannut merkkejä, etten voi hyvin. Hän auttaa minut päivystykseen, missä keskellä yötä soperran jotain työuupumuksesta ja paniikkikohtauksista. Sain rauhottavia paniikkikohtausten ehkäisyyn, joita nielen kahden päivän kuluttua kuusinkertaisen annoksen viskin kera. En kestä kärsimystä enää. Näen kuitenkin mielessäni kuvan, jossa ruumiini, joka toimii mieleni hauta-arkkuna on kaatumassa maahan ja läheiseni vetävät sitä köysillä pystyyn, eivät anna minun kaaduta. Siirrän mielessäni kuvan sivuun ja nousen pystyasentoon sängylläni, jaloissani viskipullo sekä puhelin. Mieleni vetää minua ulko-ovea ja järveä kohti, mutta lamaantunut kehoni ei tottele. 

En ole uskonnollinen, en ota kantaa Jumalan olemassaoloon. Mutta jollain tapaa uskon enkeleihin. Yksi näkymätön enkeli tuli luokseni makuuhuoneeseeni viinanhajusta välittämättä, kurotti käteni puhelimelle ja näppäili siskoni numeron. Se pyysi siskoa tulemaan avuksi, ja jo reippaan tunnin kuluttua rakas siskoni oli luonani, piti kädestä kiinni ja saattoi aamulla minut depressiohoitajille. Siitä alkoi elämänmuutokseni; sain diagnoosin keskivaikea masennus sekä ahdistuneisuushäiriö. Sain kultaakin kalliimpaa apua.

Kun mielialalääkkeet, sairasloma, vietetty aika läheisten kanssa ja lempeä liikunta alkavat tehoamaan kuukauden kuluttua ensimmäisestä käynnistä psykiatrian polilla, alan pikkuhiljaa availemaan silmiäni elämälle uudelleen. Tunnistan todellisen eron tunteiden ja ajatusten välillä. Halasin sisälläni olevaa pikkutyttöä, jolle olin koko syksyn ollut niin kamalan ankara! Osaan aidosti, ensimmäistä kertaa elämässäni sanoa itselleni että olen riittävä. Tajuan, ettei elämässäni ole kyse kenestäkään muusta kuin itsestäni. Olin joutunut elämässäni pohjamutiin koittaessani tehdä vaikutusta ulkopuolisiin. Minä olen se, joka minut tekee onnelliseksi! Siispä, rupean kyseenalaistamaan elämäni valintoja. Pikkuhiljaa huomaan unelmoineeni työtäni vain siitä syystä, että koin sen olevan arvostettua. Treenasin crossfittiä, koska halusin olla cooli, kova muija, vahva, lihaksikas, rääkätä itseäni liikunnalla. Päästän irti kaikesta vanhasta, ja hiljennän sen pienen ilkeän äänen, joka huutaa mielessäni HEIKKO! LUUSERI! SURKIMUS! Ymmärrän sen olevan pelkkä ajatus, sairaudesta lähtöisin, ja astun sisäisesti ulos negatiivisten ajatusten kehikosta. 

Ajatusmaailmani ja elämäntapani muuttuvat huimaa vauhtia. Parantelen haavojani sairaudesta, mutta siinä samassa tutustun maailmaan uudestisyntyneenä: opin, miten ajatukset, tunteet, mieli ja tietoisuus toimivat, löydän joogan ja meditaation, nautin taivaanrannan katselemisesta, siirryn vegaaniruokavalioon, kuuntelen klassista musiikkia ruokaa laittaessani ja pidän yhteyttä läheisiini. Rakastun silmien avaamisen myötä poikaystävääni kokoajan vahvemmin ja vahvemmin. Päätän hakea syksyksi opiskelemaan fysiikanopettajaksi. 

Tänään, maaliskuun ensimmäisenä päivänä olen käynyt töissä sairasloman jälkeen pari viikkoa. Töihinpaluu on raskasta: voisin verrata, että masennuksen syvin vaihe oli kuin hukkumista lampeen, sitten pääsi hoidon myötä pikkuhiljaa rannalle, ja töihinpaluu on kuin minulle olisi annettu hevoseen kiinnitetty köysi. Minun pitää vain pitää köydestä kiinni, kun hevonen vetää minua täyttä laukkaa pitkin kuoppaista peltoa. Tiedän, että nyt on menossa kaikista kuoppaisimmat kohdat, joten vien työpöydälleni kukkia, olen itselleni lempeä ja poikkean pukuhuoneeseen piiloon meditoimaan kesken työpäivän, teen hyvät eväät joka ilta jääkaappiin valmiiksi ja nautin kiitollisina rakkauden tunteesta, jota koen läheisiini. Ahdistus ja paha mieli ajoittain koputtavat mieleni oveen, mutta olen valmistautunut ja tiedän ajatusten kumpuavan masennuksen aiheuttamista syvistä avohaavoista. Luotan itseeni ja siihen, että saan parannettua haavat ilman että ne tulehtuu ja oireilee uudessa elämässäni. 

Annan tunteiden nykyään tulla ja mennä, ja kyyneleet valuvat poskiani pitkin vanhan tuttuni puolesta. Itken sitä, ettei suojelusenkelini ehtinyt auttamaan tuttuani soittamaan ja pyytämään apua. Annan maaliskuun auringon lämmittämän tuulen viedä terveiset tutulleni taivaaseen, lepää rauhassa.