Kuten viime kirjoituksessani kerroin, olen vuoden viettänyt ajattelematta itsetuhoisia ajatuksia ja hyvin parantuen masennuksesta. Olen sairasloman jälkeen opiskellut muutaman kuukauden, ja nyt muutaman viikon käynyt töissä täyspäiväisesti. Arki sinänsä on vähän erilaista nyt työssäkäyden, kuin opiskeluaikana, sillä koulussani luennot olivat vapaaehtoisia ja huonon päivän aamuna sain jäädä kotiin ja opiskella asiat itsekseni – jos ollenkaan. Työpaikalle on kuitenkin aina ajoissa ilmaannuttava, ja kynnys myöntää itsensä työkyvyttömäksi on ihan eri luokkaa kuin yliopisto-opiskelijalle.

Niinpä siis, voisi sanoa että nyt olen ensimmäistä kertaa tosissaan arjessa kiinni sairastumiseni jälkeen. Se tuntuu toisaalta hyvältä, toisaalta ruumiini pistää vastaan. Sama erityinen päänsärky ja sama vatsanväänne, mistä vähän ennen sairaslomalle jääntiä kärsin, vaivaa minua jälleen päivittäin. En haluaisi myöntää sitä. En haluaisi myöntää, että vieläkin olen näin kova surkimus, etten mukavassa työpaikassa jaksaisi käydä. Etten kaikesta positiivisuudestani, ihanasta elämästäni ja tämän masennusmatkan aikana opituista taidoistani huolimatta osaisi käydä töissä kahdeksan tuntia päivässä, viitenä päivänä viikossa. En tiedä olenko laiska vai väsynyt, mutten työpäivän jälkeen jaksa harrastaa liikuntaa. Ani harvoin edes joogaan, vaikka rakastan joogaamista ja haluan siitä itselleni ammatin. En meditoi säännöllisesti, vaikka tiedän sen tekevän minulle hyvää muun muassa helpottaen masennusoireita. Monta päivää saatta kulua syöden roskaruokaa, sillä en jaksa kiinnittää huomiota terveelliseen ruokavalioon, jonka myöskin tiedän parantavan oloani. En jaksa. Ei ole energiaa. Ei tunnu nyt hyvältä.

Missä menee voimattomuuden ja tosiasiallisen laiskuuden raja? Missä me tiedetään, että nyt on parempi ottaa niinsanotusti itseä niskasta kiinni, ja syyllistää itseä näistä jaksamattomuuksista niin paljon, että se savustaa meidät toimintaan? Missä me sitten taas tiedetään, että nyt on levon aika ja valitsemme itsemyötätunnon – että oikeasti on nyt levon tarpeessa eikä tarvitse tuntea syyllisyyttä rästiin jääneistä ylimääräisyyksistä. Mutta hauskaahan on, ettei näihin ole ultimaattisia totuuksia. Jos itse päätät, että olet edelleen voimaton, eikä kevyen liikunnan harrastaminen piristäisi vaan päinvastoin aiheuttaisi ylimääräistä stressiä, sitten tilanne on niin. Mutta jos koet, että uupumukseesi voi toiminnallasi koittaa vaikuttaa, että kävelylle lähteminen vastoin senhetkistä omaa (lähinnä henkistä) jaksamista parantaisi oloasi, sitten tilanne on onneksi niin. Ei ole ultimaattista totuudenosoittajaa; se ei ole toinen ihminen, se ei ole universaali jumala, joka elää ilmassa ympärillämme. Sinä itse luot totuuden ympärillesi.

Rehellisesti, itse koen tämän ajan olevan raskasta minulle. Voisi ajatella, että opiskeluaikoina olin ”semi-sairaslomalla”, ja nyt täysipäiväistyössä saikut masennuksen vuoksi ovat historiaa (onneksi<3). Kyllä, puolitoista vuotta kesti tällä ajattelutavalla mentaalinen romahdukseni, ja hyvä niin. Oikeastaan, se jatkuu vieläkin. Olen vieläkin murroksessa; vieläkin viittaan tuohon henkiseen kaaokseeni, joka nuoruuden vaikeuksista ja itseni hitaasta tuhoamisesta syntyi eskaloituen kliiniseen diagnoosiin nimeltä masennus. Fyysinen kehoni haluaa pistää hanttiin, pyytää minut vielä ottamaan nyt ihan rauhassa. Mieleni säikähtää näitä ikävistä ajoista muistuttavia kehon tunteita. Mutta minun sisimpäni tietää, että tämä kaikki on normaalia, tarvitsen vain aikaa. En ole sairastumassa enää. Ja vaikka sairastuisinkin, tunnistan kun olen toimintakyvytön, eikä maailma kaatuisi uudesta aikalisästä.

Loppuun vielä yksi ajatusleikki, jolla ohjaan itseäni mm. tämänlaisissa elämän sokkeloissa. Ajattelen, että elämä on oikeastaan Sims-peliä. Sisimpäni, tämä tietoisuuteni, on pelaaja, mutta minä itse (mieleni ja fyysinen kehoni) on yksi Sims-hahmo muiden joukossa; aivan samanarvoinen ja simppeli kuin kuka tahansa muukin. Ja tavallaan, se juttu ei ole nyt tämä ihmishahmo missä elän. Vaan tämä suurempi, ikäänkuin jumalallinen oleva itsessäni. Ja elämässä ei ole kyse niinkään tämän yhen hahmon ongelmista. En tarkoita, että yksilön ongelmat ja vaikeudet olisivat ”turhia”, vaan tarkoitan, että niistä selviytyy ihmisen luontaisella vaistolla ja luottamuksella asioiden järjestymiseen – se on maailman laki. Tärkeämpää ehkä sen sijaan on tämä, mitä me fyysistä olomuotoamme suuremmat sielut tässä ihmiskehossa voimme maailmaan välittää. Itse siis näen, että on oleellista huolehtia Sims-hahmojemme tarpeista ja tavoitteista järjellä ja vaistolla, joka meille on yksinkertaisuudessaan lajillemme annettu (mutta jota harmillisen usein monet harhakäsityksen uhkaavat), ja sitten voimissamme toteuttaa sielumme intohimoja; itselläni tulee mieleen esimerkiksi muiden ihmisten auttaminen, matkustelu, jooga ja muut kehon harjoitukset ja todelliset kontaktit muiden ihmisten (tahtoisin kirjoittaa sielujen, mutta pelkään tekstin lipuvan liian hengelliseksi) kanssa.

Kaikkea hyvää just sun Sims-ukolle ja sen pelaajalle!