Kolmesataa kuusikymmentä viisi päivää sitten viimeisen kerran pelkäsin, uskoin ja toivoin etten selviä elämästä. Etten selviä masennuksen aiheuttamasta taakasta, paranemisesta, elämän kärsimyksestä; siitä, etten koskaan pääse kapuamaan sille onnellisuuden tasanteelle mille olin koko ikäni kurkottanut. Olin perheeni luona, ympärilläni rakkaat ihmiset ja hyvää ruokaa. Mutta tunsin hukkuvani, ja pahan olon taakka tuntui liian painavalta kantaa. Siitä iltapäivästä selvisin soittamalla siskoni huoneen nurkasta kriisipuhelimeen, kertomalla synkimmät ajatukseni ammatti-ihmiselle. Kerroin, etten usko pärjääväni enää. Kerroin, että haluaisin tehdä itselleni jotain. Ja pian kyyneleet ja suru alkoivat tulvimaan sisimmästäni, vapisin ja nyyhkytin ja kuuntelin rauhallisesti puhuvan naisihmisen ääntä, joka totesi ettei ole ihmekään että voin niin huonosti. Minulla on raskaita tapahtumia menneisyydessäni, minulla kestää aikaa parantua niistä. Hän kertoi ymmärtävänsä, hän kertoi sen olevan täysin normaalia. Hän kehotti keksimään jotain mukavaa tekemistä loppuillaksi, vaikka jotain hyvää välipalaa. Ei mitään sen kummempaa, kehotti vain keskittymään yhteen iltaan kerrallaan. Niinpä sitten uupuneen rentoutuneena itkusta ja vuodattamisesta menin halaamaan äitiäni ja muistaakseni piirtelin kuvia tunteistani. Ne näyttivät tyhmiltä ja angstiteinin dramatisoinnilta, mutta kynän liukuessani paperilla mieleni kuitenkin keskittyi tunnustelemaan uteliaana sitä pelottavaa tunnetta, joka täyttää minut aika ajoin. Kaveerasin sen hirviön kanssa, joten ensikerralla kun se puristaa minut lähes tukehduksiin, osaan hieman ehkä rentoutua ja luottaa että se menee kohta ohi, sen on tarkoitus jokatapauksessa haihtua.

Vajaan viikon kuluttua tuosta illasta vietimme ensimmäisen illan yhdessä nykyisen avopuolisoni kanssa. Järkevänä olisin ajatellut ettei moiseen olisi kannattanut ryhtyä niin vaikeana aiakana, vaikeat tapahtuman aivan lähimenneisyydessä, mutta keskityin vain päivään kerrallaan. Yksi aamu, iltapäivä, yö iho vasten toisen ihoa. Ja niin, kevät tuli, ja sain nukahtaa joka yö tämän rakkaan ihmisen syliin. Sain kertoa synkimpiäkin ajatuksiani hänelle, joka rakkaudella alusta asti kuunteli ja kenen tyyntä ja viisasta mieltä ihailin alusta asti. Kun en voinut hyvin ja paha olo pusersi rinnassa, hän halasi ja odotti kanssani hengityksen tasaantumista. Aivan kuin olisin kaatuillut ja rypenyt mutaisella polulla täysin uupuneena jo pitkään, ja hän tuli nostamaan minut ylös ja auttamaan minut eteenpäin. Nykyään postiluukussa lukee molempien nimet ja ensimmäisestä ulkomaanmatkastamme on yli puoli vuotta.

Tämä kaikki on täysin sanoinkuvaamatonta. Miten siitä, josta ei ikinä olisi uskonut selviävänsä, pääsikin yli? Miten juuri sillä hetkellä, kun kompastelin ja pääsin tämän kerran vielä vain nipin napin ylös, sain maailman parhaimman avun? Miten voikaan elämä muuttua kaiken tällaisen jälkeen. Miten onkaan voinut elää aiemmin ymmärtämättä tätä, mikä on totta ja mitä on onnellisuus.

Sitä sanotaan, että sen arvon tajuaa vasta, kun sen menettää.

Vähän yli vuosi sitten, koin jotain sanoinkuvaamatonta. Olin toipumassa pahimmasta sairauteni kanssa, ja meditoin ja joogasin päivittäin. Luin Anthony de Melloa, kokeilin vähän arasti mindfulness -tekniikoita ja eräässä hetkesä vain kaikki muuttui. Ikäänkuin tajusin kaiken, sulauduin univeraaliin ykseyteen, näin hienosti sanottuna. Tiedän, että jos tätä lukee keskiverto kaveri, kuten vaikka työkaverini, opiskelukaverini… aika varmasti moni pohtii, etten nyt ole ihan tosissani. Tiedän, kertomani on todella absurdia, mutta koin valaistuneeni.

Ymmärsin yhtäkkiä kaiken, mistä de Mello puhui. Ymmärsin, miten hupsua ’nukkuvan’ ihmisen elämä on; täyttä epätietoisuutta omasta jumalallisuudesta, ihmismielen kyltymättömän nautinnonjanon täyttämistä, sitä epätoivoa kun aina vaan kovan työnkin jälkeen huomaa, että ei ole vieläkään kaikki okei. Kärsimys ei lopu. Jotain puuttuu. Tätä on sisäisen rauhan puuttuminen. Tämä on sitä, kun lupaat itsellesi onnellista tulevaisuutta, mutta jos joskus kiinnittäisit huomiota näihin ajatuksiin, panisit merkille, että ’onnellisuuden’ rima nousee aina vaan sitä mukaa, kuin sitä kurkotat.

Lähdin tämän kokemuksen pauloissa kävelylle. Hymyilin ihmisille, oli taianomainen olo. Suihkussa ihmettelin, miten monta peseytymiskertaa olin hukannut keskittymällä johonkin aivan epäolennaiseen pehmeän lämpöisen veden virratessa ihollani. Pyykkiä ripustaessani meinasin suunnitella, mitä teen seuraavaksi, entä sitten, mitä kaikkea nyt pitikään muistaa… Mutta tajusinkin, että voin luottaa tulevaisuuden minän taitoihin hoitaa tulevaisuuden tehtävät – voin keskittyä nyt huuhteluaineen tuoksuun ja viileään tekstiiliin kämmenissä.

Tuosta päivästä asti iso osa päivistäni on ollut hyvin erilaisia. Ymmärsin, että kärsimykseni oli lahja – ilman sitä en olisi kyennyt muodostamaan maailmankuvaani täysin uudelleen ja löytämään aitoa elämää. Kukaan ei opettanut minulle mitään, kukaan ei ehdottanut minulle meditaatiota, ei kertonut näistä totuuksista mitä ei voi sanoin kuvailla, minä vain päädyin tälle tielle. Ja siitä olen suunnattoman kiitollinen. 

En anna stressin, materialismin, kateuden, ahneuden, vihan, innostuksen, jännityksen, en minkään tunteen ottaa minusta täyttä valtaa. Olen oppinut ottamaan etäisyyttä kaikesta tästä. Olen oppinut tunnistamaan ihmismielen ja sieluni. Kyllä, sieluni. Olen sielu ihmisruumiissa, koulutan ihmismieltäni siten, että mieleni on työkaluni enkä ole mieleni orja. Tämä valaistumiskokemukseni oli tavallaan se hetki, kun oikeasti tajusin kaiken ja löysin eron mielen ja sielun välillä. Päästin irti egoni ja itsekriittisyyteni otteesta, ja kuuntelin sydäntäni. Olin kuin aikuinen pikkulapselle, kuuntelin mitä hän tarvitsee ja täytin tarpeet äidin huolenpidolla. Kukaan ei ohjannut minua tähän, kukaan ei kertonut, että vaikka on rankkaa, se kannattaa. En vain kestänyt aiempaa elämääni, minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa. 

Jos jokainen ihminen voi osaltaan muuttaa maailmaa, haluan muuttaa sitä ohjaamalla enemmän sieluja valaistumaan. Haluan, että muutkin ymmärtävät sisäisen rauhan merkityksen ja oman mielensä temput, jotka ajavat ikuiseen levottomuuteen ja nautinnontarpeen juoksuhiekkaan. Haluan opettaa, haluan esimerkilläni johtaa, haluan näyttää tietä. Ja niin aion tehdä.