Masennus on uusi kansansairaus

Nyky-yhteiskunnan suorituskeskeinen, kiirettä ja aikaansaantia suosiva malli ajaa ihmisiä enemmän ja enemmän masennukseen. Nyt puhun siis tästä oikeasta lääketieteellisestä sairaudesta, en maanantaivitutuksesta. Meidät ajetaan tekemään ja tekemään, arvostelemaan itseämme, kiirehtimään ja paheksumaan lepoa, hidastamista ja rauhoittumista. Lisäksi, masennuksen stigma aiheuttaa sairastuneille paineita ja häpeää, jotka pahimmillaan estävät avunhankintaa. Ei tiedetä, mitä masennus on eikä tiedetä, mitä pahimmillaan itsensä äärirajoille veto eri osa-alueilla voi aiheuttaa.

Näistä asioista on hyvä puhua. Siitä, miksi vituttaa, miksi on alakuloinen fiilis ja voisiko asioille tehdä jotain. Kysyä itseltään, elänkö oikeasti sellaista elämää kuin haluan vai vaikuttaako päätöksiini liikaa ulkopuolisten mielipiteet ja odotukset meitä kohtaan. Emme aina nimittäin muista tutkiskella itseämme, emmekä usko hevillä sitä, että tietyt persoonamme ominaisuudet ja luonteenpiirteet ovat osa meitä itseämme ja meidän kuuluu elää elämäämme luontomme mukaisesti. Esimerkiksi, jos et ole yltiötoimelias ihminen, et voi raahata itseäsi 14 tuntina vuorokaudessa ympäriämpäri töitä, harrastuksia ja tapaamisia, sillä sielusi tarvitsee lepoa ja rauhoittumista. Jos olet herkkä ja kiltti ihminen, sinun on pidettävä huolta ettei työtoverisi ym. toimi sinua vastaan tahtomattaan tai sinun huomaamatta – kiltteys on yksi luonteenpiirteistä joka huomioimatta ajaa ihmisiä loppuunpalamiseen, kun on aina autettava muita ja annettava periksi.

Omia tälläisiä luonteenpiirteitäni ovat nimenomaan nuo kiltteys, rauhallisuus (olkoon se nyt toimeliaisuuden vastakohta), herkkyys ja ajattelevaisuus. Annan helposti periksi ja tarjoan apuani silloinkin, kun omat resurssini eivät riittäisi. En pidä jatkuvasta menemisestä ja kiireestä, ja olen lisäksi hyvin vaativa itseäni kohtaan ja näillä ominaisuuksilla saan mahtavan itsetuhon koneiston pyörimään jos en puutu omaan toimintaani ajoissa. Herkkyyteni vuoksi suuret asiat saavat minut helposti tolaltani, ja tarvitsen aina rauhoittumista ja käsittelyaikaa isoille asioille, jotta ja ksan keskittyä ja elää elämääni oikealla polulla. Ajattelen asioita paljon ja syvällisesti, joten joudun myös välillä viheltämään pelin poikki ja käymään läpi omat ajatusmallini, jotta tiedän missä mennään ja tiedostan, mitkä ajatustavat palvelevat minua ja mitkä eivät. Jos en tätä kaikkea tekisi ja näihin asioihin keskittyisi, olisin toki ihminen mutten laisinkaan ehjä enkä laisinkaan onnellinen.

On sunnuntai, ja päivän tunnin valuu hirveätä kiirettä ohitseni. Olen vastikään aloittanut 9 kuukauden sairasloman jälkeen sekä koulun että psykoterapian. Psykoterapia on ankaraa ja voimiavievää työtä itseni hyväksi, ja yliopisto-opiskelun lisänä koen sen olevan toinen työ – jota en kuitenkaan vaihtaisi pois. Viikonloppuna koen olevani aivan väsynyt, sillä uuden arjen omaksuminen ja oman jaksamisen tutkiskelu vie aikaa – tällä viikolla tulin ahertaneeksi liikaa ja kulutin energiani loppuun liian aikaisin. Viikonloppuna pitää jäädä voimia siihen, että voi tehdä itselleen mieleisiä asioita. Ne ovat yhtä tärkeitä tulevaisuuttani varten kuin opiskelujen eteneminen. Jos en suunnittele ajankäyttöäni hyvin, kärsii hyvinvointini ja sitä myöten yleinen jaksamiseni tulevaisuudessa. Huomenna väyttää, ensiviikolla väsyttää, ensi kuussa olen vähän välinitämättömämpi ja alakuloisempi kuin ennen ja jos en pääse enää oravanpyörästä pois, olen ensi vuoden puolella taas enemmän kipeä.

Sitä se omasta hyvinvoinnista huolehtiminen on. Mieti, keskustele, ota selvää, suunnittele, toteuta. Tottele suunnitelmaasi. Jos päivä toisensa jälkeen teet pitempään työtäsi, otat ylimääräisiä vastuita, et sano ’ei’ silloin kuin mielesi tekisi, teet hallaa itsellesi. Eikä se hieno yhteiskunnan tekojumala huomaa, että sitä palvoessaan satutit itsesi. Kuten se ei myöskään nosta sinua automaattisesti kultajalustalle, mikäli olet kaikin puolin kiiltokuvamainen, ihanneopiskelija, -työntekijä, -kansalainen, -perheenjäsen… Sen sijaan, onnellisuus valtaa sinut silloin kun toimit oman itsesi hyväksi. Mieti sitä.

Suhteet Oma elämä Mieli Syvällistä

Onks sulla muka vielä masennus?

Jatkat edelleen sairaslomalla, tulevaisuudessa psykoterapiaa ja lääkitys jatkuu näillä näkymin ainakin vuoden.

Miksi, oi miksi, sisältäni kumpuaa jälleen syvä häpeä, se jääkylmä lamaantunut tunne joka huutaa korvaani LUUSERI! MITENNIIN ET MUKA KYKENE TÖIHIN EDES HETKEKSI?! ’Ihanneminäni’ olisi hymyillyt psykiatrin vastaanotolla, kertonut pärjäävänsä ja kertonut, että kokee voivansa mennä töihin tuossa parinviikon päästä. Ottanut ’haasteen’ vastaan ja marssinut uutena ihmisenä niiden samojen ihmisten joukkoon, jotka tietämättään toimivat helvetin luojina elämälleni syksyllä. Olisi innolla hypännyt kymmentuntisiin työpäiviin, sivuuttanut kommentoinnit salaperäisestä sairaslomasta ja kuunnellut uusien elämäntapojeni päivittelyä ja naureskelua.

Ketä ja mitä varten. Miksi itken, miksi koen itseni heikoksi. Miksi koen syyllisyyttä, miksi pelkään. Miksi häpeän, miksi aion kertoa läheisilleni asiasta selittämällä, että ’näin on vähän niinkun tapana ne sano, ei niitten mielestä kannata mennä ne sano, vaikka mä kyl sanoin et voisin mä mennä töihin ja oon ihan ookoo’. Miksi koen syyllisyyttä siitä, että myönnän itselleni olevani vielä toipilas ja haluan ja tarvitsen tätä. Miksi lääkärin vastapäätä istuessani vääntelin kylmännihkeitä sormiani ja rintaani valui kolkko, painava massa. Koska olen ihminen, koska olen masentunut.

Mulla on hyviä päiviä. Itseasiassa, suurin osa mun päivistä on tosi hyviä, ihan sika hyviä! Nauran, vitsailen, laitan ruokaa, luen, siivoan, juttelen ihmisille. Moni vastaantuleva ihminen on paljon, paljon huonommalla tuulella kuin minä. Pohdin syvällisiä ajatuksia mutta tarpeen tullen vaimennan ajatukseni enkä jatkuvasti huolehdi murheista tai käsillä olevista ongelmista. Elämäni on kepeää ja otan asiat rennosti. Olen usein jopa se tyyppi, joka positiivisella asenteella tukee ja piristää muita ihmisiä kuuntelemalla ja lempeillä neuvoilla. 

Mutta kun pöly laskeutuu ja käperryn yksin halaamaan pehmoleluani, kaikki piilossa olevat haavat tulee esille vuotamaan ja hengittämään. Tai, kun elämään kuuluvat alamäet osuvat polulleni, voin taata, että meistä minä olen se joka valahtaa alemmas ja alemmas, kunnes pinnalla ei ole enää hiuskarvaakaan, ja painin kylmällä betonilattialla syytöksiä ja itsevihaa täynnä olevia haukkumasanoja huutavien kalkkarokäärmeitten kanssa. Ulospäin ei näy paljoakaan, mutta ruumistani ohjaa autopilotti samaanaikaan kun mieleni kiemurtelee tuskissa ja tärisevin käsivarsin halaa itseään, koittaen haparoida sitä oikeaa ajattelutapaa, joka ei luovuta.

46 päivää sitten, tehtyäni päätöksen erota entisestä poikaystävästäni, halusin viimeksi luovuttaa. Satutin itseäni, sekoitin pääni ja lamaantuneena seurasin veripisaroita jotka tippuivat paperille, jolla hyvästelin läheiseni. Ilman sitä yhtä maailman kauneinta sielua, siskoani, kuuntelemassa hengitystäni ja itkiessä kanssani, en halua miettiä mitä masentunut minäni olisi valinnut. Ehkä jotain vielä ikävempää, ehkä vain painunut pehkuihin ja aloittanut alusta.

Jos maailmankaikkeus ei pyörisi niinkuin se nyt pyörii, olisin työntänyt itseni työpaikalle. Olisin täten toiminut itsetuhoisesti. Olisin ehkä 46 vuoden jälkeen tehnyt edelleen arpia, tai ehkä jotain ikävämpää. Tai ehkä olisin silloinkin aloittanut taas alusta. Mutta nyt puhutaan venäläisestä ruletista, johon minä en lähtenyt mukaan. Hyvä niin, olen kiitollinen.

Rakkaat lukijat, ymmärtäkää masentunutta, vaikkette voi kuvitella mitä tämä on. Muistakaa, että avun pyytäminen on meille aivan kamalan vaikeaa, mutta ymmärtäkää myöskin, ettemme halua tulevan kohdelluiksi kuin sekopäiset tai vastuuttomat. Me kärsimme, emme vapaaehtoisesti.

Suhteet Oma elämä Mieli Syvällistä