Helvetti on toiset ihmiset on paratiisi

l’enfer, c’est les autres, helvetti on toiset ihmiset.

Jean-Paul Satre kirjoitti näytelmän Suljetut ovet (ransk. Huis Clos), jossa käsitellään eksistentiaalifilosorian perusteemoja. Sartren näytelmä kuvaa kolmen vastikään kuolleen ihmisen kohtaamista pienessä huoneessa, jossa he joutuvat viettämään ikuisuuden. Teoksen on oletettu sijoittuvan helvettiin. Kiduttavaksi tätä paikkaa eivät tee tulikivet, vaan toiset ihmiset ja teoksen tunnettu sitaatti kuuluukin ”helvetti on toiset ihmiset”. (wikipedia copy-paste hihiii)

Vaikken itse näytelmään ole lyhyttä kuvausta kummemmin perehtynyt, olen pysähtynyt pohdiskelemaan tuota lyhyttä lausahdusta viimepäivinä. Ja sehän on ihan totta – helvetin ympärillemme luo riippuvuus ja takertuvaisuus muihin ihmisiin, kanssakäyminen hankalien ihmisten kanssa sekä muiden ihmisten negatiivinen toiminta meitä kohtaan. Lisäksi, heti kasvuvaiheessa opimme varttuneemmilta tavat reagoida tietyllä tavoin eri asioihin, ja ehkä merkittävimpänä: opimme pahoittamaan mielemme. Anthony de Mellolta opin, että ei mikään tai kukaan maailmassa voi pahoittaa mieltämme; me vain opimme, että tietyistä asioista tulee pahoittaa mielensä ja että se on täysin ookoo ja inhimillistä. Täten emme edes kyseenalaista suruamme ja pahimmillaan emme edes halua nousta surusta pois. Annamme epätoivon, itsesäälin ja turhautumisen täyttää meidät, upottaa kaiken hyvän syvälle pohjamutiin niin, että aaltojen laannuttua niiden esiinkaivaminen on aina vain hankalempaa, ja jotain aina tippuu matkan varrelta. Ja taas toisaalta, meille myöskin koulutetaan jo taaperona ne asiat, mistä tulee hyvä mieli ja mistä pitää pitää kiinni. Opimme jo pienenä asettamaan ehtoja onnellisuudellemme ja esteitä rakkaudellemme, joiden poistaminen vaatii suuresti työtä ja vaivannäköä. Helvetti on luotu: valmiita ennakko-odotuksia (en voi olla onnellinen ilman tätä ja tuota, kaikillahan on ne!), reagointimalleja (jos minua kohdellaan paskasti, minulla on syytäkin olla surkealla mielellä tai olen seitsemännessä taivaassa silloin kun olen rakkaani kanssa!) ja hyvin kauniiksi teoriaksi summattuna tunnelukkoja; suosittelen suuresti perehtymään aiheeseen ja Kimmo Takasen Tunne Lukkosi -teokseen. 

Mutta. Jos tieteellisiä kaavoja laadittaisiin ja paratiisi olisi helvetin vastakohta, kaavani aiheesta olisi

Helvetti=Toiset ihmiset , helvetti=paratiisi.

Ääripää on aina ääripää. Käsite on aina käsite. Ruusu on ruusu ja se vain kukkii, kukki naapuriruusu sitten kauniimmin tai heikommin. Jos me ihmisetkin vain oppisimme kukkimaan. Kukoistamaan! Jos sataa, okei, otetaan sadevedestä hyöty irti ja sitten ollaan taas kukkia. Jos aurinko paistaa, okei kivaa! Mutta sitten ollaan taas kukkia. Amppari tulee imemään mettä, tervetuloa amppari. Joku istuttaa minut toisaalle, kivakiva, kasvatetaan juuria tähän. Minut poimitaan maljakkoon, siisti paikka, olen silti kukka. Alan kuihtumaan, ei mitään, seuraavaksi olen multaa. Miksei kaikki elä näin? Sen sijaan rääkytään kuin mitkäkin riiviöt, miksei aurinko paistaaah? Ärsyttää ku vettä sataa, oon niin surullinen! Tyhmä toi naapuri olevinaan niin hieno tyyppi… Ja. Niin. Edelleen.

Musta on tullut ruusu! Mä en oo enää ihminen, sen käsityksen alla on kaikki typerät INHIMILLISET syyt pahoittaa mieli muiden teoista (tai hyvä esimerkki: lainakoira oksensi kahesti mun valkoiselle matolle. En uskaltanut kertoa mun siskolle koska se olisi kiljunut KAMALAA! HYI! SUN MATTO ON PILALLA! Ja itse olisin joutunut samaistumaan hänen tunteeseen, koska c’mon, jos koira byyttaa sun matolles ni eihän se nyt oo ookoo. Siitä pitää vähän raivota. Muo se asia ei hetkauttanut yhtään. Eikä se, että se koira jätti mun 37 ja puoleen neliöön varmaan saman kilomäärän karvaa.), tai tuntea itsensä laiskaksi kun ei saa aikaseksi mitään (olen eilistä lukuunottamatta saanut itseni lähinnä nousemaan sohvalta vessaan ja voitelemaan leivän.) tai vaikkapa sääliä itseään yksinolosta vappuaattona, kun kaikki muut pitivät hauskaa kavereiden kanssa (itse olin helkutin tyytyväinen kun mun ei tarvinnut antaa puheenvuoroa vappukaverilleni, se vain käänteli päätä ja hymyili (läähätti) mun jutuille.). 

Relatkaa. Kohta tulee taas talvi!

Suhteet Oma elämä Rakkaus Mieli

Rakkaus

Olen yrittänyt kirjoittaa tästä jo muutaman päivän ajan. Rakastamisen taidosta. Olen opetellut oppimaan rakastamaan. Tapasin hänet, joka minua opettaa ja minä häntä.

Rakastamisen käsite on nykyään niin väärinymmärretty. Se ehdollistetaan vaatimalla ensin rakkauden kohdetta, asioita joita rakastaa ennenkuin voi heittäytyä rakkauteen. Vaadimme hyvää kotia, perhettä, ystäviä, kumppania. Materia, ulkomuodot, ympäristö. Kaikkien on oltava kohdallaan ennenkuin sanomme kyllä. Kuljemme harhaan, kun kuvittelemme näin. Tosiasiassa meidän kuuluisi avata silmät, unohtaa täytettävät odotukset, ennakkoluulot, mielipiteet ja vain huomata, että kaikki on jo.

Tärkeimpänä, ja usein toitotettuna lausahduksena kuulee sanottavan, että sinun on osattava rakastaa itseäsi ennenkuin voit rakastaa toista. Tämän allekirjoitan minäkin, mutta sillä lisäyksella, että sinun on ylipäätään osattava rakastaa. Jos et ole heittäytynyt elämän aallokkoon, jossa ei päde kaavat tai suunnitelmat, et voi heittäytyä rakkauteen. Jos et rakasta elämää sen kaikissa muodoissa, et opi rakastamaan toista ihmistäkään. Sillä kauniinkiiltävät satutarinat ikuisesta rakkaudesta toiseen ihmiseen opettavat meitä olettamaan ja odottamaan tiettyjä asioita toisesta. Kun alamme suhteeseen toisen ihmisen kanssa, olemme jo rakentaneet huimat toiveet joiden vaadimme tulevan täytetyiksi, ja meitä piinaa alusta asti menettämisen pelko joka alitajunnassamme rajoittaa meitä antautumaan täysin sydämin. Haluamme aina kaiken hyvän kestävän ikuisesti, luomme suunnitelmia joiden on toteututtava ja petymme toiseen ihmiseen, kun ne eivät toteudu. Vaikka tosiasiassa meissä itsessämme on virhe – me ne päättömät ennakkoluulot olemme luoneet.

Rakkaus, mi nopsaan jalon syttää sielun, / tuon kauniin miehen mielen valtas; tapa / kuin hänet kadotin, mua vielä loukkaa. — Rakkaus, mi vaatii rakastamaan vastaan, / hänehen liitti mun niin lujaan, että / mua vieläkään ei jätä hän, kuin näet.

Danten Helvetin viidennessä laulussa kerrotaan Helvetin osasta, johon kuuluu ”elosta eronneita lemmen tähden”. Niinkuin keskiajalla, niin nykyäänkin ihmissuhteissa sitoudutaan toiseen ja aletaan uskomaan, että tarvitsee toista. Ettei pysty enää elämään ilman toisen rakkautta. Luodaan satumainen kuva toisesta ihmisestä, rakastutaan siihen täysin mitoin ja unohdetaan katsoa sielun silmin enää mitää muuta elämässä kuin tätä toista ihmistä. Ja käytännössä toisena ääripäänä: ei uskota tosirakkauteen, vaan pelkästään tietynlaiseen välittämiseen ja kumppanuuteen, että ’rakastaminen’ on ainoastaan päätös viettää elämä yhdessä toisen kanssa, läheisyydenkaipuun ja yhteiskunnallisen hyödyn nimissä. Noniin hyvät lukijat, suosittelisin teille kompromissia. Kuten Juice Leskinen laulaa, sun kanssas katson maailmaa ja samaa unta nään. Hänen kanssaan yhdessä rakastan maailmaa. Hyvää ruokaa, hyvää musiikkia, kivoja päiviä ja unia. Toisen ihoa, itseäni, söpöjä eläimiä. Toisen ihmisen rakastaminen sietäisi olla kaksi yhdensuuntaista voimaa vahvistamassa toisiaan, eikä kaksi voimaa suuntaamassa toisiinsa. Siinähän tapahtuu vain hiukkasien räjäyttämistä pieniksi osiksi ja ties mitä oikosulkuja. 

Kanavoi siis rakastamisen voimasi viuhkaksi kaikkialle elämääsi. Rakasta elämää, rakasta sitä yhdessä jonkun toisen kanssa, rakasta itseäsi, rakasta rakastamista. Sillä rakkaus, se on maailman ainoa hyvä. Muut hyvät ovat vain rakkauden eri muotoja, joten onnellisuuden avainsana on aito rakkaus, ilman ehtoja ja niitä kiiltokuvakohteita.

Suhteet Oma elämä Rakkaus Syvällistä