Laskekaa aseenne, sota on päättynyt!
”Mut kaikki nää asiat mitä sä oot tehny ja mitä sulle on käyny on tehny susta sut.”
Kun myönsin ittelleni että oon sairas, loin ittelleni päämääräks parantua. Aattelin, että tulee päivä jolloin oon päihittäny masennuksen ja voin kaataa kuohuviiniä lasiin, hymyillä ja juhlia sitä että selvisin. Mutta pian heräsin huomaamaan ettei tästä parannuta yhtäkkiä, herätä yhtenä päivänä terveenä. Hyvinä päivinä iloitsin, että kohta olen terve, huonoina päivinä turhauduin sairauteeni ja loputtomalta tuntuvaan matkaan.
Olen määritellyt itse itseni sairaaksi, jollain tapaa halvaantuneeksi ja ottanut ulkopuolelta tulevat, hyvää tarkoittavat neuvot osoituksina siitä etten ole normaali, vaan jotenkin vajavainen, täyteen elämään kykenemätön. Luotin enemmän ulkopuolelta tuleviin mielipiteisiin, ohjeisiin ja neuvoihin kuin omaan sydämmeeni. Vaikka päivä päivältä koen itseni parempivointiseksi, toppuutan aina itseäni ajatuksella, että pian taas tipahdan pilvilinnasta kylmälle betonilattialle. Öisin toistuvana painajaisena näin itseni halvaantuneena, kykenemättömänä seisomaan omilla jaloillani, jotenkin voimattomana kaiken taakan alla. Koin olevani polulla, joka on kuoppainen mutta joka joskus johtaa minut parempaan elämään.
Mikä on se merkki, joka kertoo minulle että olen perillä? Mikä on se valtias joka päättää etten voi vain yhtenä päivänä hypätä kuilun yli paremman elämän maankamaralle? Istuessani tänä aamuna parvekkeella, katsellen pikkulintuja ja ankean pilvistä taivasta, rakkauden tunne rinnassani, päätin että nyt hyppään. Otan kaikki kokemukseni ja matkan varrella opitut asiat mukaan, mutta hyppään. Viime päivät ovat osoittaneet minulle, etten koskaan tule saamaan vastausta kaikkiin kysymyksiini, en koskaan tule olemaan täysin vapaa kärsimyksestä, enkä haluakaan. Kaikki se kärsimys on tuonut minut tähän jossa tänään olen. En enää yritä päästä siitä eroon. Se on hinta, jonka haluan maksaa tästä hyvästä mitä elämä minulle antaa.
Tänään juhlin sitä, etten ole enää vajavainen. En leimaa itseäni enää sairaaksi, keskityn sen sijaan kasvamiseen. Opettelen edelleen kanavoimaan energiani oikein ja tuntemaan itseni. En enää matkusta, pysähdyn elämään ja rakastamaan. Kasvaminen on osa elämän kulkua, ei mikään suoritettava tehtävä. Ei enää päämääriä, kaikki on jo. Minä olen.