Kyynelteni kuumuus, uupumus huokauksessani. Ahdistuksen paino, joka patoaa rintani kuin kiinni laudatun oven. Kipu, jonka suru on ranteisiini luonut. Tuuli, joka puhaltaa kasvoilleni, olivat ne sitten muotoutuneet surun tai ilon tunteiden ilmaisemiseen.

Olen aina etsinyt jotain enemmän. Jotain, mitä ei paljaalla silmällä näe, jotain mitä ei verhoilla käsitteiden taa. Jotain, mikä ei ole vain uusi selitys, uusi uskomus, uusi teoria. Sitä jotain, mikä vain on.

Elämä, jota olen elänyt, on pyrkinyt tappamaan ja haalistuttamaan tuon haaveilijan ja taiteilijan sisälläni. Olen luottanut siihen ympäriltä tulleeseen voimaan, olen auttanut sitä kitkemään tuon leikkimielisen pikku olennon sisälläni. Siitä hyvästä olen joutunut kärsimään, pettämään oman sydämeni ja pyrkinyt muuttaa perimmäistä luontoani. Mutta nyt kysynkin: kuka ja mikä on se, joka on määrännyt ja päättänyt, että mitä haluan ja mitä vilpittömästi uskon, on väärin? Kuka on se, joka linjaa, että en ole hyvä ihminen tällä tavoin? Sinisilmäisenä ja muille vain hyvää tahtovana olen ottanut nämä pahaa tarkoittamattomat muiden ihmisten neuvot liian tosissaan, kysymättä koskaan sydämeltäni haluanko itse olla olemassa sellaisena. Minut on koulutettu uskomaan vastoin omaa itseäni.

On täysin hyväksyttävää elää vaatien aitoja asioita, totuutta. Oli se julma tai kaunis, nekin ovat vain käsitteitä jotka ihminen on luonut. Mitä ikinä eteeni tulee, miten ikinä kärsinkin, voittaa aina sen keskinkertaisuuden ja valtavirran tavan olla katsomatta kunnolla, jota itse niin kovin pelkään. En pelkää yksin kulkemista, viihdyn hyvin omalla polullani rajan tällä puolen.

Totuus. Takertumattomuus, hyväksyntä. Me olemme surullisten satujemme yksinäiset prinsessat, sankaritarinoittemme selviytyjät. Surun kauneutta pitää osata arvostaa, kuten myös omia ainutlaatuisia mielenliikkeitä.

Joten en siis häpeä olla tyytymättä vähempään. En pelkää olla se kuka olen, osa maailmankaikkeutta, suurempaa kuin ihmisaivojen ajatukset ja määritelmät. Vain sillä tavoin voin elää aidosti.

Olen riippumaton, olen särkymätön. Vaikka mieleni on luovuttamispisteessä ja koen vain suurta surua ja tuskaa, olen minä. Olen tässä ja olen nyt. En ole menneisyyteni, en maineeni. Kokemukseni muotoutuvat ajatuksista ja tunteista, mutta muotoilija olen minä. Olen se joku, joka vain tarkkailee maailmaa syvällä sisimmässäni. 

Tartun nyt siis ruoriin, unohdan mielipiteet ja totutut kaavat. Nostan purjeet ja jätän satamat, jälleen kerran, mutta tällä kertaa tietoisena. Elämä on enemmän, ei vain ihmismielen luomat säännöt ja seuraukset.

Oikein tekemisen ja väärin tekemisen käsitteitten tuolla puolella on niitty. Tapaa minut siellä. -Rumi

—

Siitäs sait masennus!!!! Aion olla just tällänen höpsö haaveilija ja innostua ja kyllästyä vuoron perään, katsella ja kuunnella maailmaa ja kertoa tarinoita. Kaikki suositukset johdonmukasuudesta ja joukkoon kuulumisesta heitän hevon helvettiin, en enää aio yrittää pitää jalkojani maan päällä. Liikun sitten nopeasti tai hitaasti, tästedes liikun vain ja ainoastaan sinne minne ihan oikeasti haluan.