Näin kevään tullen moni meistä vilustuttaa itsensä ja kärsii flunssasta ja kuumeesta. Aamulla jätetään työtakki naulaan ja palataan peiton alle teekupposen kanssa, kun olo on karmea kuumeen noustessa ja kurkun raastaessa kuin sirkkeli. Seuraavat päivät joutuu viettämään kotosalla, harmitellen kuinka mukava olisi osallistua kaikkiin päivän askareisiin ja pian tekee mieli työpaikallekin, mutta ei auta kuin parannella. Jotkut kuitenkin tekevät sen virheen, että palaavat täysillä arjen hulinoihin vielä puolikuntoisena – ja maksavat siitä kovan hinnan köhiessään pitkittynyttä flunssaa vielä juhannuksena.

Sairaus tarvitsee aina aikaa parantuakseen. Niin kuin flunssa, niin masennuskin. Vaikka kuinka tekisi mieli hypätä jo ’terveiden kategoriaan’, täytyy viettää parantelun kanssa aikaa ja vaivaa. Parantuminen ei kuitenkaan ole vain ajan tappamista ja ihmeen tapahtumisen odottamista, se on täyttä työn tekoa. Jotta voit parantaa mielesi, sinun on koulutettava mielesi uudestaan. Tämä ei ole helppoa ja uskoisin että monella menee täysin yli hilseen kun alan opettamaan omia hyväksi havaittuja keinojani masennuksen voittamiseen. Jokaisen terveen tai masennusta sairastavan on löydettävä se täysin oma polku jota lähteä kulkemaan kohti elämäniloa. Terapiasta, keskusteluhoidosta, vertaisryhmistä, kirjoista ja internetistä saat siemenet, mutta ihan itse omilla pikku kätösilläsi kaivat ne multaan ja huolehdit kastelusta.

Aiemmin kirjoitin Ruisleipä -otsikolla ajatusten oravanpyörästä, jota mieli lähtee kiertämään negatiivisen kokemuksen myötä. Oli ikävä asia sitten pohjaan palanut riisi taikka nolo munaus työpaikalla – samat oireet alkaen luovuttamisen ajatuksista, ahdistuksen tunteesta rinnassa velttoihin käsivarsiin laukeavat hetkessä ja oman elämän surkeus tuntuu ylitsepääsemättömän todelliselta. No entä sitten, kun masentuneella on oikeasti joku tapahtuma historiassa, joka täysin mitoin täyttää surkeuden vaatimusrajat? Sinulle sanotaan: Ihan kamalaa että sulle on käyny noin, en ihmettele että on vähän vaikeeta. Itse en tiedä mitä tekisin! Olet kyllä vahva, ja mielessäsi huudat: EN HALUA OLLA ENÄÄ VAHVA! MIKSI MINÄ??

Eli toisin sanoen, miten ikävistä ja traumaattisista kokemuksista pääsee yli? Suoraan sanottuna en tiedä, mutta siitä olen varma että unohtaminen, torjuminen, piilottaminen ja kieltäminen ei tee millekkään tunteelle hyvää. Itselläkin meni pitkänpitkän aikaa, ennenkuin aloin tunnistamaan alkuperäisiä masennukseen johtaneita tapahtumia ja ajatusmalleja mielestäni. Harjoittelemalla olen oppinut huomaamaan erilaisia tunnereaktioita kehossani ja mielessäni, ja tämä auttaa ymmärtämään elämässä vastaan tulevia tilanteita huomattavasti. Kun on huomannut, että pahoja ajatuksia seuraa myös tietynlaiset kehontuntemukset, on ottanut jo ensimmäisen askeleen ikävien asioiden ylittämiseen. Sitten kun olet onnistunut hyväksymään pienehköt kielteiset tunteet, voit mielesi työpöydältä ottaa sen kaikista painavimman ja ahdistavimman kansion käsittelyyn ja alkaa touhuamaan sen kanssa. Älä siis samointein pyri voittamaan suurinta tragediaa mielestäsi, pyri ensin pääsemään yli siitä, että ne riisit palo sinne kattilanpohjaan ja koko kattila meni piloille.

Tuntiessasi pahaa oloa, pistä silmät kiinni ja keskity kehosi tuntemuksiin: tuntuuko vatsassa jotain? Miltä tunne näyttäisi jos se olisi kosketeltava asia? Mitä lauseita se puhuu sinulle? Itseäni auttoi, kun pahojen juttujen pyöriessä mielessä kuvittelin sotkuisen pienen lapsen puristamassa pehmolelua; mietin, millainen ilme lapsella olisi ja miltä sen pehmolelu näyttäisi. Useimmiten suriessani jotain tapahtumaa lapsi itkee pehmoleluunsa, jota on riepoteltu niin että kangas on vähän repeytynyt ja toinen silmä roikkuu. Seuraavaksi ’halaa’ näitä tunteita. Lohduta sitä pientä lasta sisälläsi! Ole itsellesi myötätuntoinen, kerro että saat surra ja saat olla pahalla mielellä. Ja sitämyöten ehkä huomaat, ettei paha olo olekkaan niin kamala, lepakoita täynnä oleva kauhuarkku, kuin olit kuvitellut. Se onkin vain pikku mörkö joka tahtoo apua ja halimista. Ethän käskisi luoksesi tulevaa, lohtua kaipaavaa pikkulasta ilkeästi vain menemään sinne mistä on tullutkin? Ei ainakaan kannattaisi, ota se mielummin vastaan ja anna sille aikaa itkeä itkunsa. Kaikki äidit tietävät lapsensa kyyneleiden loppuvan ajallaan. Aluksi voi tuntua mahdottomalta päästä yli siitä surusta, mutta lempeällä uteliaisuudella haasteita kohtaan ja luottamalla siihen että aika parantaa haavat, voi varmasti päästä eteenpäin.

Tällainen on masennuksesta toipuvan työpäivä. Päivään pyritään rakentamaan rutiinit, joilla pidetään mahdollisimman hyvää huolta kehosta ja mielestä: nukkumaanmeno ja herääminen samoihin aikoihin joka päivä, terveellinen ruokavalio, mielekästä ulkoilua, joogaa ja meditaatiota itsellä yleensä aamusaikaan kun saan olla yksin ja rauhassa, omien harrastusten puuhaamista (minulla outo innostus matikkaan ja fysiikkaan joten opiskelen osittain huvinvuoksi) sekä ajanviettoa läheisten kanssa. Rutiinien rajoissa sitten kannattaa päiviin lisätä ”haasteita”: tuttavien tapaamista, tapahtumiin osallistumista, uusissa paikoissa vierailua ja niin edelleen. Hankkiutuessaan uusiin tilanteisiin saa uusia kokemuksia, niin negatiivisia kuin positiivisia tai neutraaleitakin joita voi pähkäillä taas tasaisempina päivinä.

Itse jouduin palaamaan pienen työkokeilun jälkeen takaisin sairaslomalle oloni pahennuttua eksponentiaalisesti töihin paluun myötä; en ollut valmis. Aluksi toki tuo tuntui pettymykseltä, mutta nyt nään sen suurena opetusmateriaalina paranemiseni suhteen. Tapahtui asioita, joihin en ollut vielä todellakaan valmis mutten ollut tiedotanut näiden asioiden olevan hankalia minulle. Nyt jatkaessani toipilaan työtä täysipäiväisesti, hyödynnän tuota materiaalia mielikuvaharjoittelussani. En siis kykene vielä kohtaamaan työpäivän haasteita, mutta tiedän mitkä asiat haastavat minut ja kotona voin istua sohvalle, pistää simmut kiinni ja kuvitella itseni ikävään työtilanteeseen ja alkaa pohtimaan miksi mieleni siirtyy ’taistele-tai-pakene’ -tilaan, jossa juoksen päätä pahkaa takaisin sairauden ajatuskehikkoon. Tämän takia en pysty tekemään töitä vielä – ei kasvavien työpinojen keskellä yksinkertaisesti voi toimia niin hitaasti että voisi ohjata mielensä ja ajatuksensa kulkemaan vasta opittuja uusia ja terveitä linjoja pitkin.

Joten ihana lukija, vietä sinäkin huolihetki. Mieti joku kokemus, milloin sinulle tuli hirmu paha mieli ja mikä vielä vähän häiritsee. Pistä kello soimaan puolen tunnin päähän, ja lähde lempeän uteliaana seuraamaan ikäänkuin sivusta, mitä nämä tunteet tekevät kehossasi ja mielessäsi – ja pistä vain kaikki merkille. Selvisitkö hengissä? Hyvä, niin minäkin. Lohduttakaamme kaikki sisällämme olevia pikkulapsiamme.