Kaksi päivää elämästäni

Jos sä oisit mä – ni et kyl haluis olla! Miten mun elämä voikin olla tällaista? Yritän rauhoittaa tilannetta ja silti päädyn aina sähläämään ja päiväni ovat usein vähintäänkin katastrofaalisia… Kerronpa tässä nyt otteen kahdesta erilaisesta päivästä, jotka ehkä valottavat asiaa:

Lauantai: Oltiin lähdössä veljelle grillaamaan. Soitin, että ollaan tunnin sisään siinä. No, kaikki oli hyvin, latasin tyhjiä pulloja autoon – ja sitten! Huusin vaan miehelleni, että ”Meen vessaan!”, ja lähdin juoksemaan. Ja siis tietenkin meidän autopaikka on ihan toisella puolella taloa, jotta kotiovelle olisi mahdollisimman pitkä matka. Tämä sitten auheutti sen, että samalla kun siinä juoksin ja kaivoin kotiavaimiani, laattasin keskelle sisäpihaa, asfaltille naapurin takapihan viereen. Ehdin vähän aikaa miettimään, että toivottavasti kukaan ei ollut takapihalla ja nähnyt kyseistä tapahtumaa… Pääsin sitten vessaan ja oven avattuani aloin nostamaan pytyn kantta – mutta se alkaminen jäikin sitten vain ajatuksen tasolle, kun jo hissi saapui toistamiseen. Pidin tietenkin kättä suun edessä, joka aiheutti sen, että mun silmälasit, tukka, kaikki vaatteet rintsikoita myöten ja kengät sekä vessan seinät, pytyn kansi ja lattia olivat täynnä mahani sisältöä. Yritin isoimmat pyyhkiä naamaltani ja lattialta ja soitin miehelle, että tulee sisälle – lähtö myöhästyy. Mieheni tuli kyökkien sisälle, meni suoraa päätä terassin ovelle ja valitti kauheaa hajua. No, eihän se mikään hyvä haju ollutkaan, myönnän. En ollut syönyt huonehajustetta lounaaksi. Minäpä siinä sitten aloin pesemään vessaa mäntysuovalla sekä kenkäni ja silmälasini (ei mäntysuovalla), miehen hengittäessä raitista ulkoilmaa takaovella ja menin sen jälkeen suihkuun ja vaihdoin vaatteet – ja eihän mulla ollut puhtaana omia vaatteita, joten otin miehen lötkikset… Sitten olin taas ”freesinä” ja valmiina lähtöön, joskin haju seurasi nenässä vielä lähes koko automatkan ajan. Siinäpä se, loppupäivä meni ihan jees – ihme kyllä 🙂

Maanantai: Joku on ehkä joskus sanonut, että maanantait on pyllystä. No on ne. Ainakin tämä maanantai. Työpaikkani pihassa oli menossa jonkinlainen remonttihomma, jonka johdosta en päässyt ajamaan autoa työpaikkani maksamalle parkkipaikalle/autohalliin. No, jätin sitten auton tuohon pihaan, merkityn paikan viereen, laitoin parkkikiekon ja parkkiluvan kojelaudalle ja läksin töihin. Moni muukin oli näin tehnyt. Mietin siinä, kun tulin, että saakohan siitä sakot, tällaisessa erikoistapauksessa? Ja kun moni muukin on jättänyt merkkaamattomille paikoille, samasta syystä kuin minä. Työkaverit vinkkasi, että voisin mennä kysymään viereisestä talosta, että voisko heidän vieraspaikkojaan käyttää. Tietenkin sitten heti unohdin koko ehdotuksen, kun menin kahvin jälkeen availemaan konettani… Lähdin sitten lounastauolla keskustaan ja ennen jo kuin edes pääsin autolleni, näin muiden ihmisten tuulilaseissa sakkolappuja. Eli siis tietenkin myös mun lasista sellainen löytyi. Voin kertoa, että sappeni kiehui toden teolla! Voi se kirosanojen määrä, mikä mulle tuli mieleen… Ja voin kertoa, että jos olisin laputtajan siinä nähnyt itse teossa, niin olisin varmasti käynyt pilliin kiinni! Kaksin käsin! Kiehuin sulaa raivoa lähtiessäni ajamaan keskustaan. Lähetin jo isännöitsijällekin tulenkatkuisen, ehkä vähän kyseenalaisen viestin, jotta sain purettua raivoani edes johonkin. No, pääsin sitten parkkiin Koskarin parkkitaloon ja huomasin siinä, että eihän mulla ole pankkikorttia mukana! Eli mun rahatilanne oli se, että mulla oli käteistä mukana 4,90€ – sillä piti saada jotakin murua rinnan alle ja maksaa parkkimaksu. Helppo homma! Keksikää nyt jotain vähän haasteellisempaa?! Aikani kuljeksittuani, keksin että Mäkkäristähän sai hampparin ja jalapenopopperseja 3€:lla – sinne siis syömään ravitseva lounas… Hehheh… Tajusin kuitenkin, että enhän voi syödä ”ruokiani” tässä, koska parkkimaksu sitten vaan kasvaa – joten otin ruuat mukaan ja lähdin käppäilemään parkkitaloon. Sitä ennen kuitenkin kävin vaihtamassa kymmensenttiset Tokmannilla euroksi, koska parkkiautomaattihan ei ota vastaan 50 senttiä pienempiä kolikkoja. Tervehdin ystävällisesti kassaa ja kysyin, voisiko hän vaihtaa nämä pienet kolikot mulle euroksi, että saan parkkimaksun maksettua. Sen sijaan, että hän olisi sanonut, että ”Tottakai, ei ongelmaa”, hän vain katsoi minua kuin hullu puuroa ja sanoi ”No ei me kyllä yleensä vaihdeta täällä rahaa. Mutta, no kai nyt sitten kun on näin pieni summa kyseessä”. Voin kertoa, että siinä mielentilassa, jossa juuri sillä hetkellä olin, teki mieli sanoa takaisin muutakin, kuin ”Kiitos paljon”… Kasasin kuitenkin itseni ja lähdin taas käppäilemään parkkitaloon – tunkien samalla nälissäni hampparia naamariin. Työnsin lipukkeen automaattiin ja se näytti iloisesti ruudulla ”2€” – ööö, mullehan oli nyt jäänyt käteistä 1,90€ – mitä mä ny teen? Idis! Näin yhden tyhjän pullon auton takana – käyn palauttaan sen ja voila! – maksan parkkeeraamisen. Heitin puoliksi syödyn hampparin ja poppersit autonpenkille, otin pullon takapenkiltä ja lähdin etsimään kauppaa. Kävelin ihan toiseen päähän kauppakeskusta ja kävin vielä kysymässä neuvoakin, että missä ihmeessä täällä se M-Market oikein on, ihan vain huomatakseni, että se oli Tokmannia vastapäätä… Tulipa kuntoiltua. No, palautin pullon ja pyysin kassaa vaihtamaan kaksi 20 senttistä ja sen pullokuitin 20 senttiä silleen, että saan 50 senttisen. Ja kassatyttö antoi 50 senttisen – ei muuta. No, onneksi ei sentään alkanut sanomaan vastaan, kun sanoin, että ”Niin, annoin sulle yhteensä 60 senttiä, halusin vaan 50 senttisen, kun tarviin sen parkkeeraamiseen… Että saisinko vielä kymmenen senttiä, kiitos?”. Eipä siinä, kassatyttö oli todella ystävällinen, ehkä häntä vain sitten vähän hämmensin, mun tilanteessa tämä vain oli yksi lisästressin aiheuttaja tähän päivään. Onnekseni automaatille päästyäni, summa näytöllä oli edelleen 2€ – mitähän sitten enää olisinkaan keksinyt, jos se olisi ollut enemmän… Kaiken tämän jälkeen lähdinkin sitten ajelemaan työpaikalle takaisin, mussuttaen matkalla hampparia ja popperseja. Ja voin kertoa, **tuttaa kuin pientä oravaa, jonka käpy on jäässä! Nyt sitten odotellaan, mitä mun ”ystävällismieliseen” (lue: jätin kirosanat pois) reklamaatioon vastataan pysäköinninvalvonnan puolelta. Olen kyllä kuuliaisesti tasan ne kaksi saamaani parkkisakkoa maksanut joskus aikoinaan, mutta nyt en suostu periaatteestakaan maksamaan!

Joo, tällaista siis mun elämäni on. Ja tiedän, että ainakaan helpommaksi se ei muutu lapsen tulon myötä… Joskus sitä kuitenkin vain toivoisi, että edes hetkittäin elämä soljuisi kivasti eteenpäin, ilman mitään sen kummoisempaa dramatiikkaa. Ehkä joskus vielä… Nyt mennään kuitenkin näillä ja yritetään välillä hengitellä rauhassa, jotta verenpaine ei nousisi kauhean korkeaksi.